Rukous

Sirna

Pellolla tuulee. Taivas riippuu raskaana viljapellon yllä kuin pyrkisi lasketumaan olkapäilleni. Tänään taivas ei tahdo hyvää, tunnen sen joka hengenvedolla, anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme –

Taivas on hiljaa, kun minä huudan. Painun polvilleni sen alle ja niillejotkaovatmeitävastaanrikkoneet huudan. Jalkoihini sattuu, keuhkoja polttaa. Ei ole ketään, kenelle antaa anteeksi, koska minä en anna eivätkä he ymmärtäisi, he sanovat olevansa Jumalan kuva ja he ovat vääriä, he sanovat minua synniksi mutta minä olen elossa enkä minä en tahdo pelätä taivasta, joka ei itke.

Tuuli

Esra

Enolla on tapana ottaa minua ranteesta kiinni, kun häntä pelottaa. Hän pitää siitä kiinni kuin kepistä, ei koskaan kovin tiukasti, mutta silti siten, että hänen kyntensä jättävät jäljen ranteeseeni. Näen sen aina, kun rukoilen. En pidä siitä. Se saa minut ajattelemaan enoa.

Eno sanoi minulle kerran, että Jumala itkisi, jos näkisi minut. Kysyin, eikö hän sitten näe, eikö hänen juuri kuuluisi nähdä kaikki, mutta eno ei sanonut mitään. Hänen hengityksessään haisi edellinen ilta ja hänen kätensä oli niljakas ja lämmin.

Pellolla on tänään hiljaista. Vain tuuli laulaa laulujaan, mutta siitä minä pidän, se saa minut muistamaan siskon. Kun muistan hänet, muistan asunnon, jossa vetää talvisin ja jonka ikkunalaudalla on enkelipatsaita ja muutama muumiesine, ne eivät ole koskaan sopineet äidin mielestä yhteen, maallinen huvi ja taivas. Silti siellä ne ovat tälläkin hetkellä. Tuuli puhaltaa lujempaa ja minä kuiskaan sille salaisuuden. Tiedän, että se osaa pitää sen, se on pitänyt ennenkin.

Sohvalla

Noa makaa sohvalla jalka nostettuna niskan taakse. Minun lihaksiani kolottaa pelkkä ajatuskin moisesta taipuvuudesta. Pojan suu on puristunut viivaksi ja toinen käsi piirtää vihkoon tiukkoja koukeroita.

“Mitäs puuhaat?”

“Teen juonikaaviota.”

“Melkoisen näköinen.”

Pojan saa hiljaiseksi vain silloin, kun hänet jättää projektiensa pariin. Muulloin hänen suunsa käy taukoamatta, jopa silloin, kun annan pehmeitä suudelmia hänen kaulalleen. Teen itselleni tilaa sohvalle siirtämällä hellästi Noan jalkoja. Hän hädin tuskin huomaa minun tekevän niin, vaikka siirrän toisen jalan hänen olkansa takaa. Sellainen hän vain on.

“Mulle tuli ikävä sua… Malttaisitko hetkeksi jättää tuon projektisi?” Silitän pojan pohjetta. Mietin kaikkia niitä kertoja, kun Noa itse on änkenyt syliini ja mankunut, jos jatkan lehden lukemista hetkenkin pitempään. “Noaseni? Kuuletko?”

Noa kohottaa päätään aavistuksen. Siirryn hänen päälleen ja riisun hänen lasinsa, koska pelkään joka kerta rikkovani ne.

“Mitä? Tuliko sun ikävä mua?” Hänen puheensa hajoaa pehmeäksi kikatukseksi. Noa ottaa pääni käsiinsä ja painaa päälaelleni pusuja.

“Ainahan mun on sua ikävä…”

“Mm-hmm? Silloinkin, kun rikon sun tavaroita ja unohdan ruoat uuniin?”

“Etenkin silloin.”

Noan pienet kasvot ovat yhtä hymyä. Hän vetää minut päälleen ja antaa minun hukuttaa hänet suudelmiin.

Parrasvaloissa

Sali. Yleisö. Kohdistinvalojen ja pölyn haju, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Lava on minun, jalkani tuntevat tämän sävelkulun. Annan itseni musiikille. Kehoni toimii kuin riivattuna, liekki polttaa jalkapohjissani.

Minussa palaa liekki, jonka te olitte vähällä sammuttaa. Minä en välittäisi, vaikka se roihuaisi niin, että kaikki, mihin kosken, palaisi. Minä otan tämän salin mukanani, kun lähden, tämä kaikki on minun enkä anna tästä mitään teistä kenellekään.

Olen tottunut siihen, että kaikki vain ottavat ja ottavat ja ottavat. Minä en ole kuten veljeni, en osaa hymyillä typeränkilttiä hymyä silloin, kun muut iskevät puukkonsa selkääni. Kaikki täällä ovat vain haaskalintuja, jotka odottavat sopivaa hetkeä raadella sen, mitä minun loistostani jää jäljelle. Kun te katsotte minua, te ette todella katso minua ja menestystäni, vaan te toivotte olevanne paikallani. Sitähän me ihmiset haemme tästä maailmasta; hetkeä parrasvaloissa, edes yhtä häviävää sekuntia.

Minä en ole kuten veljeni. Kun minuun sattuu, kukaan ei tiedä sitä. Minä vetäydyn piiloon enkä anna kenenkään katsoa siitä. Ehkä olen yhtä tekopyhä kuin pikkuveljeni, kun hymyilen silloin, kun haluaisin huutaa päin naamaa, että minuun sattuu, ja se on teidän syytänne, teidän, kuuletteko. Mutta sitä te ette minusta saa.

Te saatte vain tämän hehkun, kun lavan valot sytytetään ja liekkini roihahtaan.

Se on minun, minun, minun, minun ansaitsemani.

Syömässä

Noa

Sinulla on suttua kämmensyrjälläsi. Kyntesi ovat lyhyet ja sormesi kuluneet, käytät käsiäsi paljon ja se näkyy. Lappaat tomaatteja lautaselleni enemmän kuin jaksan syödä, mutta en osaa sanoa ei. Päästän pienen ynähdyksen, josta tajuat heti, mitä tarkoitan.

“Noa, sun pitää sanoa, jos et halua jotain”, murahdat lempeästi. “Okei?”

Mutristan suutani. Tulet lähemmäs, painat pääni kylkeäsi vasten ja rapsutat. Joskus pitelet minua kuin koiraa, mutta se vain huvittaa minua. Kunhan saan olla lähelläsi, muulla ei ole väliä.

Ojennat minulle lautasta. Tomaatteja on kaksi liikaa ja salaatti koskee ruskeakastikkeeseen, ja vaikka hymyilen, näet heti, mitä ajattelen.

“Sun pitää ruveta tekemään tää ateria itse, kun mä en osaa selvästi koota sitä sulle”, sanot moitetta äänessäsi. “Tai sitten sä vaan tarvitset ne sun nepsydiagnoosit ja pian…”

“Bold of you to assume et mä jaksaisin tehdä ruokaa…”

“Mä en Noa rakas ymmärrä noita sun sanontojasi, sun pitää tulkata noi mulle.”

Näytän hänelle kieltä. Erottelen kaikki ainekset lautasella omille sektoreilleen, mutta salaatissa on silti ruskeakastiketta.

“Sun pitää ruveta puremaan mua sängyssä”, mutisen lihapullaa suussa. Sinusta lähtee epäuskoinen hörähdys.

“Siis mistä toi nyt tuli sun mieleen?”

Minä vain kikatan.

“Emmätiiä. Tuli vaan.”

“Jos haluat tuollaisia juttuja, sinun pitää kyllä etsiä joku ikäisesi…”

Nousen tuolilta ja kiedon käteni kaulallesi. Painan suukkoja pitkin harmaata partaasi, kun yrität protestoida. Minua vain naurattaa.

“Sun piti syödä… Noa, hei. Hei!”

Olen sylissäsi ennen kuin ehdit sanoa mitään. Huokailet dramaattisesti, mutta kiedot lopulta kädet vyötäisilleni ja painat hellän suukon kaulaani.

“No niin. Syömään siitä”, komennat. “Kuulitko, höpsö?”

Joskus sanot, että kanssani oleminen on kuin eläintä vahtisi, mutta tiedänhän minä, että sinä pidät juuri siitä. Suukotan sinua vielä kerran ennen kuin raaskin siirtyä takaisin tuolilleni.

Uuteen elämään

Onko pakko sanoa hyvästit, jos ei tahdo?

Minulla on ollut aikaa käsitellä asioita. Olen sanonut sen kymmeniä kertoja: joudun aina jättämään asiat, joita en ole valmis hyvästelemään. Minä olen rakastanut tätä kaupunkia. Olen rakastanut sitä kaikella, mitä minussa on. Tämä on se kaupunki, jossa kasvoin aikuiseksi, tämä on se kaupunki, joka opetti minulle, kuka voisin olla. Näille kaduille olen kertonut asioita, joita yksikään ihminen ei minusta tiedä. Minä olen rakastanut tätä kaupunkia talven pakkasilla, jotka saavat puut kimaltamaan ja olen rakastanut tätä kaupunkia kevään ensinuppujen tullessa. Täällä minun on ollut hyvä.

Tiedän, että kaikki ihmiset eivät kiinny asuntoihin, osalle riittää vain kapseli, jossa nukkua öisin, mutta minä olen rakastanut asunnoistani jokaista. Niihin kaikkiin liittyy muistoja, hyviä ja huonoja, kaikenlaisia; ei niitä voi ryhmitellä enkä haluakaan. On vain muistoja. Olen itkenyt ja huutanut, olen nauranut ja tanssinut ja laulanut, olen elänyt, ja se on ollut ihanaa. Siihen tulokseen olen tullut: eläminen on ihanaa ja minä olen rakastanut elää tässä kaupungissa.

Joka ilta sama lenkki, samat korkeat kerrostalot ja järvi. Samat syyssateen valaisevat lamput. Syksyisin saapuvat valot, jotka täyttävät koko kaupungin elämällä. Olen rakastanut jokaista hirveässä säässä tekemääni matkaa yliopistolle, olen rakastanut kaikkia niitä kertoja, kun pyöräkorjaamo on pelastanut pyöräni tai kun olen istunut ystävillä iltaa yömyöhään. Olen kiitollinen jopa kaikista niistä itkuista, jotka olen itkenyt. On suunnaton etuoikeus saada kaivata jotain niin paljon; olen ollut täällä onnellinen, niin tavattoman onnellinen.

En pysty käsittämään, että jokainen päiväni ei jatku enää siellä, missä rakastin elämää kaikkein eniten, mutta olen onnellinen nyt ja tiedän, että muutos on hyvästä. Olen oppinut tältä kaupungilta niin paljon. Tämä ei ole rakkauskirjeeni ystäville, yliopistolle ja kaikelle sille, mitä kannan ikuisesti; tämä on rakkauskirje kaupungille, jossa kasvoin aikuiseksi ja jonka tulen aina osaamaan ulkoa.

Olet pitänyt minusta hyvää huolta, parempaa kuin mikään tähän mennessä. En malta odottaa, mihin tuuli minut vie. Nämä ovat hyvästit nyt tässä hetkessä, tässä ajassa, kunnes kohtaamme jälleen. Kiitos kaikesta, sinä pidät nyt huolta jostakusta muusta. Kiitos, että sain rakastaa, kiitos, että sain olla.

S, 23.8.2025

Perhonen: luku 36

Luku 36 (Julius)

Wilhelm on tiskaamassa, kun minä päätän sanoa sen. Kiedon ensin kädet hänen vyötäisilleen ja hengitän pitkään hänen tuoksuaan, annan hänen tottua ihooni ihollaan. Siten häntä on helpoin lähestyä; antaa hänen vähän kerrallaan tottua siihen, etten lähtisi tänäänkään. Suukotan kaulaa, joka on jo valmiiksi antamillani sinelmillä.

Kulta, minä sanon, ja hän sanoo niin, toistamme aina samat asiat, sillä siten turva rakentuu. Annan Wilhelmin kääntyä itse, vaikka haluaisin vain kiepauttaa hänet ympäri ja painaa vasten keittiötasoa. Wilhelmin silmissä kiiltää tuttu pelko, kun hän ei vielä tiedä, mitä aion sanoa. Voi rakas. Jonakin päivänä et enää odota pahinta.

”Sä olet kantanut sitä jo riittävän pitkään”, sanon.

”Sitä? Kantanut?”

”Sun syyllisyyttä.”

Hänen ilmeensä muuttuu. Pelkistyy. Suru on vain surua.

”Riittää jo. Sun ei tarvitse enää. Mä annan sulle kaiken anteeksi.”

Ja silloin me hajoamme. Hän romahtaa minuun ja minä kannan, olemme kiinni toisissamme ja vain annamme itsemme hajota. Käteni ovat tiukasti Wilhelmin ympärillä, hän itkee ja itkee, en enää erota kyyneliämme toisistaan.

”Kiitos… kiitos…”

”Ei sun tarvitse kiitellä mua.”

”Mä en odottanut tätä. Ei sun olisi koskaan tarvinnut antaa mulle anteeksi.”

Hän on yhä sama mies, joka tärisi pelosta, kun yritin lähteä. Sama mies, joka iski minut lattiaan. Hän on muuttunut, mutta hän on silti sama ihminen, emme saa kaikkea sitä tekemättömäksi. Ja silti – tuo hellyys hänen silmissään.

”Nyt me voimme vain olla”, kuiskaan hänen suutaan vasten. ”Niinhän, rakas?”

Niin, hän sanoo, niin, minä vastaan. Me voimme viimein jättää sen kaiken taa. Wilhelm kohottaa päätään ja antaa minun suukottaa häntä hellästi.

Jäämme siihen. Tästä on hyvä jatkaa, lentää kohti aamuauringon punertamaa taivasta.