Kiittämätön

Odile

Kiittämätön lapsi. Mikä siihen on tullut, kun se ei enää soittele edes viikonloppuisin? Vaikka me aina kannustimme sen harrastuksia ja maksoimme sen matkat. Voisi sitä edes kerran kuussa soittaa.

Minä en syö kädestäsi, en silloin enkä nyt. Edes yksi puhelu, mutta mitä sinä sillä tekisit? Sinä et haluaisi kuulla niitä asioita, joita sinulle kertoisin. Jos puhuisin Henrin kissasta ja viikonloppuna pitämästämme elokuvaillasta, sinä vastaisit  mm-hhm ja kertoisit viikostasi töissä. Puhuisit ihmisistä, joista en ole koskaan kuullutkaan, mutta joista minun tulisi olla äärettömän kiinnostunut vain siksi, että ne liittyvät sinuun.

Sinä rakastit minua näennäisesti, koska minä osasin tanssia kauniisti. Et ymmärtänyt, kun suljin huoneeni oven, et ymmärtänyt, kun istuin ruokapöydässä enkä voinut syödä samaa ruokaa kuin muut. Sinä katsoit kaikkea minussa ja yritit löytää sille nimeä, mutta kun niin ei käynyt, sinä sivuutit minut ja jatkoit mielikuvasi kiillottamista. Siitähän sinä pidit. Lapsesta, joka mahtui idylliisi, kun oikein yritit.

Et koskaan kysynyt mistään, mitä et olisi voinut ymmärtää. Halusit pitää sellaiset asiat kaukana luomastasi mielikuvasta, ja sopihan se. Minä en halunnut antaa etkä sinä ottaa; me pysyimme kaukana toisistamme ja sinä sait jatkaa idylliäsi.

Ehkä minä olen kiittämätön. Ehkä en osannut ottaa rakkauttasi sellaisena kuin sen halusit antaa. Tai sitten minä tiedän, kuka olen enkä halua antaa siitä palastakaan sinulle. En ennen kuin olet itse valmis ymmärtämään, että kiillottamasi kuvan takana on jotain muutakin.

Kesällä kerran

Kesäaurinko paistaa mummon pitsiverhojen läpi piirtäen harsomaisia kuvioita pöytäliinaan. Mummo on kattanut pöytään oman pihamaan mansikoita ja itse tekemiään karjalanpiirakoita. Hän on vaalinut suvun reseptiä tarkoin ja on luvannut kertoa sen meille, kun kasvamme, mutta minulla on jo parransänkeä nypittäväksi joka kuussa ja Panu on venähtänyt miltei päänmitan kesässä eikä reseptiä ole kuulunut. Alkukesän aurinko paistaa korkealta ja kirkkaana, syys ei pääse vielä koskettamaan sitä kullanpunallaan.

Panu nyppii mansikoista kantoja ja yrittää laittaa ne takaisin kulhoon, mutta mummo napauttaa häntä sormille puulusikalla. Hetken luulen hänen hätkähtävän, mutta häntä vain naurattaa. Mummon toruissa on aina lämpöä, lupa olla olemassa sellaisena kuin olemme.

Panulla on kesän maalaamia pisamia poskilla ja olkapäissä ja kevyt rusketus. Minä palan muutamissa minuuteissakin, vaikka suojaisin itseni kaupan kalleimmalla aurinkovoiteella. Panussa ei ole häivähdystäkään siitä arasta pojasta, joka asui kanssani mummolla viimekesän kuumimmat viikot. Panu on aina hymyillyt hymyä, jonka voi antaa kenelle tahansa. Asiakaspalvelijan tai pikkusisaruksen merkityksetöntä, tyhjää hymyä. En ole koskaan päässyt sen taakse, vaikka olen nukkunut hänen kanssaan kymmeniä öitä mummolan yläkerrassa, jonne kaikki kesän lämpö pakkautuu kiusaksemme.

”Viitsittekö, pojat, käydä pesemässä ne kuistin matot tähän väliin? Vai onko vielä liian kuuma?”

Kirjoittamaton sääntö on, että emme koskaan sano mummolle ei. Hän ruokkii ja kestitsee meitä läpi porottavan kuuman kesäkuun, ja me olemme poikia reippaimmassa iässä. Niin meidän vanhempamme ainakin sanoisivat.

Mökkitie ratisee pyöriemme alla. Panu väistelee tottuneesti kaikki suurimmat kivenmurikat ja minä irvistelen hänen perässään sitä, että unohdin aurinkolasini kuistille enkä näe mitään niinä hetkinä, kun aurinko paistaa Panun takaa suoraan silmiini.

Järvivedessä on vielä aavistus kevään viileistä öistä. Panu huljuttaa jalkojaan siinä hetken ennen kuin asettelee matot laiturille. Tiedän, että hänen äitinsä marmattaisi järvessä pesemisestä, mutta mummo on kautta aikojen tehnyt näin, joten niin teemme mekin.

”Mä otin liian kunnianhimoisen määrän näitä mattoja, tajusin juuri, miten perseestä näitä on tuoda tarakalla takaisin”, Panu mutisee. ”Mun pyörähän räjähtää.”

”En ole koskaan kuullut sun kiroilevan.”

Panun ilme on sekoitus hämmennystä ja huvittuneisuutta, siitäpä sait, ethän sinä tunne minua yhtään. Hänellä on edelleen hampaiden ylärivissä telaketjuraudat, joille päässäni ei ole sen korrektimpaa ilmaisua. Mietin, onkohan häntä kiusattu niistäkin.

Jynssäämme mattoja kaikessa hiljaisuudessa, mutta kun olemme kasanneet painavat, vettä tippuvat matot tarakoille ja rukoilleet, että ne pysyvät siinä, Panu jää vielä hetkeksi laiturille. Hetken kuvittelen, että hän vain jynssää jälkiämme laiturilta, hän on paljon minua tarkempi.

”Mitä sä teet?” minun on kysyttävä, kun Panu käy selälleen makaamaan laiturille. Hän makaa siinä niin huolimattomasti, että hänen napansa näkyy ja olkamittainen tukkansa valuu laiturille. Menen hänen viereensä, vaikka mietin, että mummo on varmasti jo kattanut kahvipöydän loppuun. Munavoi menisi huonoksi tällä säällä.

”Mä halusin vain nähdä taivaan.”

Olisi monta kysymystä, jotka voisin esittää sen perusteella, miten tyyneltä hän näyttää rannan koivujen piirtäessä varjoja hänen kasvoilleen. Taivas on avoin ja kaukana ja hän siinä niin lähellä. Tuuli keinuttaa rantakaisloja, tuijotan kaikkea rannan kasvillisuutta ja häpeän, kun en osaisi nimetä montaakaan kasvia, vaikka isä toi meitä tänne lapsena joka kesä. Muistan lapsuuden loputtoman auringon, joka tuntui iholla juuri niin kipristelevältä kuin nytkin.

”Mä tulin tänne lapsena tosi usein yksin”, Panu sanoo.

”Mummolaan?”

”Ei, kun tänne rantaan.”

”Miks?”

”Täällä oli aina niin hiljaista.”

Voisin kysyä, miksi hiljaisuus oli hänelle niin tärkeää, mutta en tahdo aliarvioida häntä. Tuuli suhisee rantaheinissä ja Panu kohottaa kätensä kohti jotakin, jota en voisi nähdä, vaikka katsoisin.

Lakanat liimautuvat ihoon, vaikka olen potkinut täkin pois jo muutama yö sitten. Hyttynen inisee jossain korvan ja ikkunan vaarallisessa välimaastossa, jossa en vahingossakaan erota sen viheliäistä liikerataa. Nousen istumaan ja potkin vahingossa koko peiton lattialle. Erotan siluetin ikkunan edessä vasta, kun istun. Kehoni reagoi nopeammin kuin mieleni.

”Hyi vittu!” karjahdan ja hätkähdän kauemmas. Panu kääntyy nauraen puoleeni. Hämärässä en ole erottaa hänen piirteitään. ”Mitä hittoa sä siinä hengaat?”

”Sori, kunhan katselin ulos”, Panu hymähtää. Vastaus ei tyydytä minua, se ei tarkoita mitään. Normaalisti tiuskisin lisää, mutta sellainen ei toimi Panuun eikä mummolassa ole koskaan tuntunut oikealta kohottaa ääntään.

”Etkö saa unta?” Yritän tavoitella äänessäni samaa pehmeyttä, jolla mummo lähestyi meitä aina pienenä, kun itketti, mutta se on hiipunut kuten lapsuuden kesätkin. Niistä on jäljellä vain auringon pitsittämät muistot.

”Saisin, kai, mutta mun teki mieli vaan katsella vielä hetken ulos.”

Nousen Panun vierelle. Ikkunan välissä on muutama kuollut kärpänen. Pihamaa nukkuu, vain lintujen etäinen sirkutus kuuluu. Rekku ei käyskentele kopissaan enää, sekin on käynyt häkkinsä perälle kippuralle.

”Onko sulla ollut kauan noi korvikset?” Panu katsoo minua hymyillen. Yössä hänen silmänsä hehkuvat. Tunnen punastuvani, vaikka se on aivan normaali kysymys. En muista, milloin joku on viimeksi kiinnittänyt minuun sillä tavalla huomiota.

”Joskus viimetalvena, oli ihan paskat parantua.”

”Sopii sulle.”

”Aijaa.”

Tällainen Panu on aina ollut. Hän nostaa tyhjästä tekemänsä huomion ja pudottaa sen eteeni, emmekä me enää palaa siihen. Joskus haluaisin tietää, millaiset mekanismit hänen päässään pyörivät.

”Mun korviksista on aina sanottu, että homokorvikset”, Panu sanoo hetken päästä. Olen tuijotellut pihapuusta roikkuvaa keinua niin pitkään, että miltei säpsähdän, kun hän puhuu jälleen. Käännän katseeni Panuun. ”Siis, oikeassahan ne ovat, mutta ei ne korvikset musta homoa tee.”

Panu ei ole koskaan puhunut minulle koulukiusaamisestaan suoraan. Äiti jaksaa aina kertoa, kuinka he Katjan kanssa soittelevat pitkiä puheluita Panun jaksamisesta. Isäkin auttaisi siskoaan, jos vain osaisi sanoa oikeat sanat. Aikuisilla on aina niin paljon epämääräistä huolta ja hääräämistä. Minulle Panu on Panu. Ilman selityksiä, ilman ihmettelyjä.

”Mä odotan näitä meidän kesiä mummolassa aina”, Panu sanoo ja katsoo minua niin pitkään, että se pakottaa minut katsomaan takaisin. ”Nää on mulle sellaisia hengähdystaukoja.”

”Koulusta?”

Panu nyökkää. Haluaisin olla sellainen ihminen, joka osaa sanoa mihin tahansa juuri sopivat sanat. Panu katsoo minua niin lempeästi, että hetken minusta tuntuu, ettei minun tarvitse muuta kuin olla tässä.

”Joo. Koulusta. Kaikesta.” Panua naurattaa. ”Mummon ruoilla on tietty iso vaikutus tähän…”

Onnistun vain naurahtamaan. Toivon, että riittävän uskottavasti. Panun seurassa minulla on aina tunne, että hän tietää tismalleen, mitä ajattelen. Seisomme ikkunan edessä niin pitkään, että jalkaani alkaa puuduttaa. Emme sano mitään, mutta jokin siinä tuntuu hyvältä; tuttu kesän rauhoittama pihamaa, keinu ja puumaja, jonka isäni ja Panun isä rakensivat meidän ollessamme pieniä.

”Kyllä sä voit mennä nukkumaan, ei sun tarvitse mun takia valvoa. Meidän piti herätä aamulla mummon kanssa lypsylle, mene vain jo.”

”Onko sulla varmasti kaikki hyvin?”

Panun hymyyn on vaikeaa luottaa, kun tietää sen joskus olevan vain muita varten hänen huulillaan. Kaivan mytätyn lakanani lattialta ja möngin takaisin kapeaan vierassänkyyn vasta päätä Panun sänkyä. Meille ahtaan tilan jakaminen ei ole koskaan ollut ongelma. Yritän olla vilkuilematta ikkunan edessä seisovaa Panua ja vedän peiton korviini.

Aamulypsyn jälkeen maailma on vielä arka. Se on vetäytynyt nurkkiinsa ja uinuu kesäistä unta. Lintujen laulu kaikuu sirkutuksena pihamaalla, mutta aamun hento usva peittää kaiken alleen ja saa hetken tuntumaan unenomaiselta.

Mummo kaataa meille kahvia tottumuksesta. Minulla on aavistus, että Panu ei rakasta kahvia, mutta ennen kuutta herääminen saa hänetkin kulauttamaan kahvin pienellä maitovaralla alas.

”Te olette pojat olleet niin reippaita, että pitäkää ihmeessä vapaapäivä”, mummo sanoo siivotessaan aamiaislautasiamme pöydästä.

”Ei mulla ole ainakaan mitään tarvetta puuhata mitään omaa”, Panu tokaisee.

”No pitäähän teidänkin saada vain olla, kun on kesä. Vai mitä, Tomi?”

Kohautan harteitani. Minulle on yhdentekevää, mitä teemme.

”Menkää vaikka uimaan. Aurinko nousee rannalle, ehtisitte vielä nähdä sen nousevan.”

Uiminenkin on meille eräänlainen suoritus – menemme vain, koska mummo käskee. Pyöriemme takakumit ovat suuttuneet eilisestä mattojenpesureissusta, omani rahisee inhottavasti soratiellä. Rannassa Panu ei jää odottelemaan minua vaan kiskoo lyhythihaisen flanellinsa saman tien ja kahlaa tavalliset shortsit jalassaan järveen.

Minä en ole varsinainen uimari eikä veden viileys tunnu kutsuvalta, mutta pulahdan veteen Panun perässä. Panu kelluu kauempana laiturista ja katselee jälleen avoimelle kesätaivaalle kuin näkisi siellä jotain suurempaa. Uin hänen viereensä ja roiskautan vettä hänen naamalleen. Panusta pääsee epämääräinen älähdys. Hän räpiköi seisomaan ja hieroo silmiään.

”Sori, sori, et kai tukehdu?” nauran.

”No en, mutta idiootti sä kyllä olet”, Panu mutisee. ”En voi uskoa, että sä olet kohta kahdeksantoista.”

”Mä en edes muista sun ikää…” Valhe, muistan sen kyllä. Ei ole asioita, joita Panusta unohtaisin. Panen aina merkille kaiken, mitä hän kertoo minulle.

”Eikö sukulaisten ikiä kuulu muistaa, vai?”

”En mä muista mutsinkaan”, mutisen. ”Sä olet jotain kuusitoista.”

”Syksyllä, joo.”

Panu on aina tuntunut samanikäiseltä. Me olemme viettäneet lapsuutemme kesät yhdessä. Äiti sanoo meitä aina veljeksiksi, vaikka Panu ei ole koskaan tuntunut minulle veljeltä. Olemme molemmat ainoita lapsia ja Panu on ollut minulle ystävä, joka ei vaadi yhteydenpitoa tai jatkuvaa juttelua. Kun me olemme yhdessä, me vain olemme eikä siinä ole mitään sen mutkikkaampaa. Vaikka näen häntä vain kerran vuodessa ja satunnaisissa sukujuhlissa, hän on minulle ainut ihminen, jonka seurassa en ole koskaan esittänyt mitään. Mummon lisäksi.

Ja silti minä en voi olla hänelle täysin rehellinen.

Panu hymyilee tavalla, joka paljastaa minulle, että hän näkee minun valehtelevan.

”Miksi sä oot joskus tollanen hämmentävä kusipää?”

”Hei, aika suoraan sanottu, kaveri kuule”, nauran. Ruiskaisen häntä uudella annoksella vettä, mutta hän ei reagoi. Mietin, onko hän sellainen kiusaajillekin. Kiusaa on turha tehdä, jos toiselta ei saa reaktiota.

”Sä puhut ihan kummallisia siihen nähden, että kyllähän sä tasan tiedät, minkä ikänen mä olen. Sähän olet aina tosi tarkka kaikista yksityiskohdista. Muistit mun horoskoopinkin joskus, kun mummon kanssa niistä puhuttiin”, Panu jatkaa. Hänen hunajanvaaleat hiuksensa liimautuvat pisamaisille kasvoille. Silmien pohjissa on häivähdys kesää missä ikinä hän meneekin.

”Aijaa, niin kai”, kohautan harteitani.

”Mikä ihmeen ’aijaa’, kyllähän sä olet tosi tarkka.” Panun käsi hipaisee olkaani. ”Mulle on aina tullut nimenomaan se fiilis, että sä olet kaikkea muuta kuin välinpitämätön. Mikä toi sun kuori on?”

Kurtistan kulmiani ja kävelen rantaan. Kuivaan itseni nopeasti, tukassa ei ole enää paljon kuivaamista, kun leikkasin sen siiliksi ennen kesää. Kietaisen liian ison topin päälleni ja etsin pyörääni.

”Hei, pelkuri, etkö kuule, kun sulle puhutaan!” Panu heittää pyöräni lähelle kiven.

”Vitun huligaani, heititsä mua just kivellä?”

”Sä tiedät, että mulla on perfect sihti. En mä tähdänyt suhun.” Tuo typeräntärkeä ilme. Panu kuvittelee aina olevansa oikeassa. Tai sitten hän tietää olevansa. Siinä on turhauttava ero. ”Mä yritän tässä käydä sun kanssa keskustelua. Pakoiletko sä kaikkia muitakin tuolla tavalla?”

Minä vain mulkoilen häntä aikani ennen kuin hyppään pyöräni selkään. Kumi on edelleen lyssyssä, mutta en jaksa välittää. Mummo on keittiössä ruoanlaitossa, vaikka kello ei ole vielä edes kahdeksaa.

”Mihinkäs Panu jäi?”

Puristan suuni viivaksi ja istun pöydän äärelle. Mummo on vaihtanut uuden vahakankaan pöytään.

”Tuliko teille pojille riitaa?”

”Ei.”

”Kyllä sä voit mummolle kertoa.”

En tiedä, mitä kertoisin. Panu on aina ollut itsepäinen ja oikeassa. Ollakseen herkkä ja koulukiusattu pikku-Panu, josta äitini on aina niiiiin huolissaan, hänellä on melkoisen vahva luonne. Minä en halua aliarvioida häntä typistämällä häntä pelkäksi kiusatuksi homopojaksi. Kenenkään sääli ei paranna haavoja.

”Sä olet Tomi tuolle meidän Panulle tosi tärkeä”, mummo sanoo keittäessään perunoita. ”Katja puhuu tosi usein siitä, miten Panulla on sinua ikävä.”

”Ei se koskaan laita mulle mitään viestejä.” Tiedän silti, että mummo on oikeassa. Minullakin on ikävä Panua.

”Kyllä minusta sunkin kannattaisi sille sanoa, että sä siitä tykkäät. Ei se ole huono juttu.”

Tunnen poskieni kuumenevan.

”En mä siitä tykkää, tai siis –”

”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Panu on aina ollut sinulle läheinen kaveri.”

Olen puristanut käteni pöytäliinan alla nyrkkiin. En tiedä, mistä mummo puhuu. Loppupäivä menee auttaessa mummoa arjen askareissa. Olemme Panun kanssa yhtä normaalisti kuin siihenkin saakka. Puhumme niitä näitä, mutta emme oikeastaan juttele mistään oikeasta. Emme osaa pitää vapaapäivää kotitöistä, osallistumme maatilan elämään kuten siihenkin asti. Päiviä kuluu, kesä helmeilee hikenä iholla. Uimme, käymme kävelyillä Rekun kanssa, syömme mummon ruokia. Nukumme intiimin hiljaisessa yläkerrassa, kunnes öistä tulee niin kuumia, että mummo ehdottaa meille yöpymistä puumajassa.

Epäilen, ettemme tämän ikäisinä mahtuisi sinne enää nukkumaan, mutta puumaja on yllättävän tilava edelleen. Sieltä löytyy yhä tuttu pieni pöytä ja ikkunat pelloille päin. Pöly ja hämähäkinseitit ovat ottaneet vallan nurkista, mutta saamme majan nopeasti siivottua meille sopivaksi yösijaksi. Laitamme pöydälle kynttilän ja pakkaudumme peittojen ja tyynyjen kanssa ahtaaseen majaan.

Puu haisee yhä samalta kuin pienenä. Muistan, kuinka saatoimme olla majassa tunteja piilossa vanhempia, jotka viipyilivät tuvassa mummon kanssa. Kerroimme toisillemme typeriä juttuja kouluista. Panulla oli aina aivan erilainen kokemus koulusta ja muista ihmisistä. Minä solahdin aina luokalle kuin luokalle, Panu tuntui olevan ulkopuolinen jopa omassa elämässään jo silloin.

”Mä en kyllä ymmärrä, miten sä pystyt nukkumaan ilman täkkiä. Mä tarvitsen sen painon aina”, Panu mutisee tehdessään itselleen pesää majan nurkkaan. Hänellä on kaksi tyynyä aina tietyssä asennossa.

”Mulla on ihan saatanan kuuma. Toivottavasti tää maja vilvoittaa, vaikka en mä tiiä, ollaan vähän ahtaammin täällä…”

”Sun varpaat on kumminkin mun suussa yöllä”, Panu nauraa.

”No voi vittu, joo…”

Valvomme myöhään yöhön höpöttäen kuten lapsena. Olen aina pitänyt Panun pisteliäästä, mutta lempeästä huumorintajusta. En ole koskaan tarvinnut tuhansia älylaitteita viihtyäkseni, minulle riittää hyvä seura ja kesäyö.

”Sori, kun riehuin aamulla siellä rannalla.” Panu haroo pörröistä tukkaansa. ”Ei mulla mitään henkilökohtaista. Kunhan joskus ärsyynnyn, jos ihmiset selkeästi esittää jotain muuta kuin ne on. Sulla on ihan ihme kuori.”

”Olet ihan oikeassa. Ja silti musta tuntuu, että sä saat varmaan aidoimman version musta.”

”Musta tuntuu, että sä et vielä ihan tunne itseäsi.”

”Tunnetko sä?” Hän tietää, että kysymykseni on vilpitön. Panu nojaa majan seinään ja hiplaa sormillaan räsymaton rispaantunutta reunaa. Matto on sama kuin lapsena. Mietin, olisiko sekin pitänyt pestä rannassa asti.

”En, mutta olen ihan sinut sen kanssa”, Panu sanoo. Hän hymyilee jälleen.

”Milloin sä tajusit, että sä olet homo?”

Panu virnistää. Hän ei näytä pahastuvan kysymyksestä lainkaan. Sormet lopettavat maton nypläämisen.

”No tätä Tomia mulla on ollut ikävä! Sä et ikinä turhia pyytele anteeksi tai sensuroi. Suoraan asiaan vaan. Mä tykkään siitä sussa. Ihmisistä tulee aina tosi varovaisia, kun niille kertoo kuuluvansa vähemmistöön tai tulleensa koulukiusatuksi. Kukaan ei osaa lähestyä sellaisia juttuja.”

Panu käy makuulleen patjalleen. Hän näyttää yhtäkkiä pitemmältä maatessaan siinä hontelot raajat suorina. Ötökät ovat purreet hänen polvitaipeensa paukamille.

”Lapsena”, Panu sanoo. ”Jo silloin, kun me ollaan maattu täällä ja mietitty, mitä örkkejä noiden katossa olevien puulautojen kuviot olis.”

Sen näkee hänestä. Hän on aina ollut varma itsestään, vaikka olisi kesken ja etsisi. Kiepsahdan selälleni patjalle ja tajuan, että Panu on aivan lähellä. Tila ei koskaan lapsena tuntunut näin pieneltä. Emmekä me koskaan nukkuneet täällä.

”Oliko se sulle helppoa?”

”Joo. Ihan selkeetä.”

”Ja sua ei stressannut se, mitä muut ajattelee?”

Panu on hetken hiljaa. Hän kääntää päätään aivan minun suuntaani ja on hetkessä niin lähellä, että koko päässäni kohisee. Hänellä on tosi pitkät ripset.

”Ei paljoa. Paskapuhettahan se olisi, jos sanoisi, ettei yhtään kiinnosta. Ainahan kaikki sattuu. Enemmän mua satuttaa sellaset tosi henkilökohtaiset kommentit. Jos jonkun mielestä mun korvikset tai kynsilakat on homoa, niin so what, se kertoo enemmän niistä itsestä. Mutta henkilökohtaisista kommenteista mä en pidä.”

”Eikä kuulukaan.”

Hän on niin rohkea. On aina ollutkin. Panu katsoo minua niin pitkään, että minun on pakko kääntää pääni pois.

”Sä olet Panu varmaan mun paras ystävä.”

Panu vain naurahtaa.

”Uskotkohan sä tota itsekään?” hän kysyy.

”Nukutaanko?” kysyn ja nousen sammuttamaan kynttilän. Hämärässäkin tiedän, että Panun nurmisilmien katse seuraa minua.

”Joo.”

Sillä tavalla kesä kulkee. Sirkat sirittävät pellonlaidassa kevätsävelmäänsä, aurinko paahtaa Panun ihon tummaksi ja polttaa niskani huutavan punaiseksi. Panu on hyvä lehmien kanssa, parempi kuin minä, mutta niin hän on aina ollutkin. Katson, kuinka hän leikkii pihassa Rekun kanssa. Koira hyppii innoissaan häntä vasten, se on innoissaan, kun joku kerrankin jaksaa heittää sille keppiä.

Äidin puhelu tulee yllättäen. Jään pihakeinuun puhumaan ja pudistelen Panulle päätäni, kun hän alkaa päästää typeriä ääniä taustalla.

”Panuko se siellä?” äiti nauraa puhelimeen. ”Hyvä, että teillä pojilla on ollut hauskaa. Miten teillä siellä mene?”

”Emmä tiedä. Ihan tavallisesti.”

Äiti kertoo helteen korventamasta Hämeenlinnasta ja minä huomaan toivovani, että kesä ei koskaan loppuisi. Juhannus on huomenna. Nieleskelen. Kesäkuu loppuisi pian.

”Äiti…”

”…ja Jari kertoi Jooselle, että ei se voi sinne mennä töihin, sehän on niin kaukanakin…” Äiti jatkaa työkuulumisia vielä viisi minuuttia ennen kuin saan ääneni kuuluviin.

”Äiti.” Nielaus. ”Mä mietin, että voisi olla kiva olla täällä mummolla vielä pari viikkoa. Jos se ei teitä haittaa…”

”Ai? Katja vähän puhuikin, että teillä on tainnut olla aika kivaa siellä. Kyllä se meille isän kanssa sopii, täällähän tätä kuumaa asfalttia riittää meille. Jäisikö Panukin?”

Panu juoksee Rekun perässä. En ole uskaltanut kysyä. Olisiko sillä väliä? Mummon takiahan minä täällä olen. Mummoa auttamassa.

”Kai. Mä voisin jäädä joka tapauksessa. Täällä on kivaa.”

Äiti lupaa soitella mummolle ja asia on sillä selvä. Minä jään pihakeinuun ja tuijotan yhä juoksevaa Panua. Hän huomaa katseeni ja purskahtaa nauruun. Panu kävelee innokas suomenpystykorva kannoillaan luokseni ja minulle tuntemattomasta syystä istuu syliini. Rekku hyppii joka suuntaan, keinu tärisee.

”Jätkä hei, tää keinu tippuu! Me ei olla enää kymmenenvuotiaita!”

Panun iho on tulikuuma ja hiukset tuoksuvat kuivuneelta järvivedeltä enkä minä yhtäkkiä kestä mitään siinä. Koko kehoni valmistautuu pakenemaan, työnnän Panua kauemmas minusta, mutta kiusallaan tai jostain minulle vieraasta syystä Panu painuu vain lähemmäs. Yritän luikerrella hänen altaan ennen kuin jokin minussa räjähtää lopullisesti.

”Mees nyt helvettiin siitä”, murahdan, mutta se ei Panua järkytä, häntä vain naurattaa. Onnistun livahtamaan hänen altaan kauemmas ja lampsin takaisin katsomatta sisälle. Mummo saa taas kysellä, mikä sitä Tomia nyt ärsyttää, mutta minä en jaksa edes vastata. Veri kiehuu suonissani, kaikki minussa on tuskallisen hereillä. Juon vettä suoraan kannusta, vaikka mummo yrittää kieltää. Sitä valuu leualleni. Seison keittiön suuren ikkunan edessä ja tuijotan pihamaalle, jossa Panu kierii nurmikolla koiran kanssa. Hontelot jalat heiluvat, tukka on pöllyssä. Hiton friikki. Minua suututtaa joka solulla.

”Äitisi soitti”, mummo ilmoittaa lounaalla. Panun tukka on pystyssä ja häntä hymyilyttää tänään kaikki. Minä en ole jaksanut edes katsoa häntä silmiin. ”Kyllä sinä voit Tomi tänne jäädä vaikka koko heinäkuuksi.”

”Meinaatko sä jäädä tänne vielä pitemmäksi aikaa?” Panu kysyy. Hän virnistää leveästi. ”Pitäisikö munkin? Saisinko?”

”Tokihan se sopii. Teistä pojista on aina niin kovasti apua.”

Ja niin me jäämme. Panu ei kysy minulta, haluanko minä hänen jäävän; me olemme pakettidiili, me kuulumme mummolaan kahdestaan. Joinain öinä Panu valittaa minun kuorsaamisestani ja toisina minä siitä, että hän pyörii unissaan puoliksi päälleni. En koskaan silti raaski siirtää häntä, kun hän makaa siinä niin sikeässä unessa. Jään vaan tuijottamaan puiden kuvioita katossa ja kuuntelemaan hänen tasaista hengitystään. Juhannus tulee ja menee, juhlimme ja uimme tuntikausia. Mummo on onnellinen, sen näkee uurteista hänen kasvoillaan. Ilo jättää häneen jälkensä.

En tiedä johtuuko se kuumista kesäöistä vai siitä, että minulla ei ole mitään muuta ajateltavaa, mutta sydämeni rienaa minulle. Se on alkanut hyppiä kurkkuun ja vaatia huomiotani silloinkin, kun vain pesemme perunoita tai ruokimme eläimiä. Panu on raivostuttava paskiainen leveine hymyineen. Menisi kotiinsa homostelemaan eikä nostelisi vesikannuja noilla hentosilla käsillään.

”Miksi sä olet yhtäkkiä vihainen mulle?” Panu kysyy pestessään mummon suurta olohuoneen mattoa. Hän hinkkaa sitä koko pienen ruumiinsa vimmalla.

”En mä ole sulle vihainen.”

”No olethan. Olet ollut ihan outo siitä lähtien, kun päätettiin jäädä tänne. Miksi? Et puhu mummollekaan. Älä tee muiden ongelmaa siitä, että sulla on vaikeaa.”

”Ei mulla ole vaikeaa!”

”No mikä sulla sitten on?” Panu kohottaa katseensa. Käden liike pysähtyy. Kesä leiskuu hänen silmistään. Minua heikottaa. ”Sä et voi kohdata mua, jos sä et osaa kohdata edes itseäsi.”

Panu vaikenee. Hän kantaa litimärän maton olallaan pyörän tarakalle ja sitoo sen tiukasti kiinni, vaikka se tihkuu vettä joka paikkaan. Puhumme seuraavan kerran vasta illalla, kun mummo vaatii lämmittää meille saunan. On tuskaisen kuuma jo valmiiksi enkä minä tykkää käydä saunassa, mutta vielä vähemmän tykkään sanoa mummolle ei silloin, kun hän tarkoittaa hyvää.

Sauna on muutaman metrin päässä rannasta. Pieni puulla lämmitettävä sauna, jonka tuttu tuoksu tihkuu muistoja lapsuudesta. Löylyt ovat aina yhtä kovat ja vihdan tuntu olalla onnellisen pistelevä. Panu istuu kauempana minusta, aurinko on alkanut laskea, järvi syö sitä pala palalta. Jossain huutaa kuikka. Minä vilkuilen Panua ennen kuin hän ehtii katsoa minua. Hikeä pisaroi hänen ohimoillaan, pörröisten hiusten latvat ovat kastuneet. Hänen huulensa ovat raottuneet aavistuksen.

”Tarvisitsä vettä?”

”En kai. Hyvät löylyt.”

”Mä haen.”

Hetkikin vielä hänen kanssaan samassa tilassa ilman ainuttakaan vaatekappaletta olisi minulle liikaa. Hän käyttäytyy kuin tässä ei olisi mitään epätavallista, vaikka emme ole enää lapsia. Ojennan vesipulloa katsomatta häntä silmiin. Kipuan takaisin Panun viereen lauteelle. En varmasti katso häntä, kun hän juo, pelkkä ääni rienaa korvissani.

”Miksi sä olet noin vaikeasti?”

”En mä ole vaikeasti.” Sanon sen niin heikolla ja pienellä äänellä, että vatsanpohjasta vihloo. En pysty katsomaan häntä.

”Olethan. Jäitkö sä mummolaan mun takia?”

”En.”

Panu naurahtaa. Hän ojentaa vesipulloa minulle. En tartu siihen.

”Mä ainakin jäin sun takia”, Panu sanoo niin helposti, että se miltei loukkaa minua. Miten hän voi sanoa tuollaisia asioita noin vain? Minä keräisin itseäni kokonaisen talven sellaista varten enkä siltikään uskaltaisi. ”Ota nyt sitä hiton vettä, sullakin on varmasti jano.”

”Sä joit tosta just.”

Panun ilme ei voisi olla tuomitsevampi.

”Vittu haloo.” Hän ojentaa pulloa eikä minulle jää muuta mahdollisuutta kuin napata se, vaikka pystyn ajattelemaan vain hänen pehmeitä huuliaan, jotka koskettivat pullonsuuta vain hetki sitten.

”Voisitko sä pestä mun selän?” Kysymys on vilpitön, mutta minun ruumiini on tulessa, joka raajaani sattuu ja hikeä valuu silmiini.

”En. Sori.”

Nousen ylös ja kävelen suoraan järveen. Veden alla minä huudan niin kovaa, että mikään ei tunnu enää miltään.

Yö on yhä tuskaisen kuuma. Emme jaksa pukea muuta kuin vielä päivältä märät uimashortsit, kun kiipeämme takaisin puumajaan. Minua huvittaa teeskennellä väsynyttä vain niin kauan, kun Panu ilmoittaa, ettei häntä väsytä yhtään. Hän nojaa majan seinään ilman paitaa ja minusta tuntuu, että minun on mentävä sittenkin kotiin. Soittaisin äidille heti aamulla. Jotain on pielessä, eikä se ole Panun vika. Jokin minussa on mennyt sijoiltaan kesän helteissä enkä saa sitä enää paikoilleen.

Nuo sirot solisluut. Vettä tippuvat hiukset. Panun olkapäässä on inhottavan näköinen paukama.

”Hei, sulla on tossa joku”, nyökkään kohti olkaa. ”Oota.”

Tartun häneen mitään ajattelematta. Yritän tutkia jälkeä hänen olassaan, kun hän yhtäkkiä on aivan siinä, kiinni minussa, ja hänen niskansa vain on siinä, tuttu hiusten pyörre ja paljas niska ja minä olen vain poika ja hän keiju tai menninkäinen tai aave, tuskin ihminen ollenkaan. Minä olen pudonnut hänen lumoonsa ja hän vain on siinä, ja minun huuleni vain löytävät hänen niskansa. Tämän lähempänä en ole koskaan ollut enkä koskaan aikonutkaan, mutta hänen ihonsa kuiskii omalleni kuin tietäisi tismalleen, miten houkutella sen lähemmäs. Hän on lämmin ja täynnä kesää ja minä annan huulilleni luvan eksyä hänen ihonsa kartastoon, etsin jokaisen pisaman, ja hän vääntyilee ja on hellä ja hänen huulensa antavat luvan, kyllä, kyllä, kyllä, enkä minä lopeta eikä minun pitäisikään.

Kun lumous haihtuu, minä palaan ruumiiseeni hiljalleen ja kivuliaasti. Joka raajaa pakottaa. Panu makaa paljaana allani ja hänen huulensa ovat raollaan ja poskensa halusta punaiset, enkä minä saa happea, minä haluan jälleen huutaa mutten ole enää veden alla, en tiedä kuka olen mikä olen eikä mikään ole koskaan tehnyt vähemmän järkeä ja ollut silti samaan aikaan täydellisintä koko avaran kesätaivaan alla.

Ensimmäinen ajatukseni ei ole: Meidän ei olisi pitänyt.

Se on: Minä en voi enää koskaan palata takaisin.

Ei ole aikaa ennen tätä kesää. Hänen pisamaisia kasvojaan ja loputonta mäntysuovan tuoksua ja kirkkaana liplattavia laineita, joihin aurinko tarttuu. Koiran räksytystä illassa. Hänen kiharoitaan, loputtomasti häntä, silmänkantamattomiin. Minun aistini hajoavat ja minä niiden mukana, tunnen hänet liukkaana ja pehmeänä allani. Hänen sormensa jää asumaan poskelleni, ja kun kyyneleet tulevat, hän ottaa ne vastaan ja suutelee niistä jokaista. Hän ja vain hän, hänen ainainen hellyytensä kaiken tuon kovan alla. Hän on aina ollut oikeassa, minä olen meistä se joka on paennut, hän on aina katsonut minuun ja tiennyt.

Ehkä jo silloin, kun olimme pieniä ja vedimme sisään samaa tuttua puumajan tuoksua.

On vain tämä: loputon kesä ja loputtomasti Panua, sähköisiä sanomia kehossani, kun hän katsoo minuun.

Tulee syys. Tulee elokuun pimenevät illat ja isän farmariauto, joka vie pois valoisat yöt ja itikanpuremat ja Rekun räksytyksen. Miten kesä meni, Tomi, hyvin, tekikö mummo hyvää ruokaa, olittehan kiltisti, teki, oltiin. Haluan huutaa, haluan itkeä, mutta ruumiini on turta. Se kantaa muistoa, joka ei haalistu päivien taittuessa kylmemmiksi ja hämärän löytäessä kaiken paitsi sydämeni, joka muistaa vielä kynttilän lempeän lepatuksen puumajassa.

Panulla on sosiaalisen median käyttäjiä, mutta hän ei juuri postaa niihin. Niissä kaikissa on sama profiilikuva. Talvella otettu kuva vihreässä villapaidassa. Helvetin söpö pieni hymy ja tukka tavanomaisessa pörrössä.

Tulee koulu, tulevat tutut opettajat ja huutavat poikaporukat ja minä siellä kaikkien joukossa. Isä jauhaa kirjoituksista joka päivä. Kesä oli pelkkää laina-ainaa, harhainen kupla, joka puhkeaa heti arjen alkaessa. Katson Panun kuvaa Whatsappissa ensin joka päivä, sitten joka viikko ja lopulta en ollenkaan, koska se, mitä oli, oli pelkkää harhaa. Panu ei laita viestiä minulle enkä minä hänelle. Ensikesänä emme olisi enää mummolassa, tai ehkä hän olisi, mutta minä valmistautuisin jo armeijaan ja juhlisin valmistujaisia ja hän olisi juhlissani pelkkä satunnainen kasvo.

Ja silti.

Talvenkin keskellä – hänen leveä hymynsä, kiusoitteleva naurunsa ja kiharansa, jotka kutittivat kaulallani aamulla, kun hän heräsi kainalostani. Hänen suukkonsa hetkinä, kun mummo meni hakemaan jotakin olohuoneesta, hänen juoksuaskeleensa pellolla. Hänen typerät videonsa minusta syömästä jäätelöä suoraan purkista mansikoiden kanssa. Minun käteni hänen vyötäisillään ja huuleni hänen niskassaan, uudestaan ja uudestaan.

Viestejä ei kuulu. En tiedä Panusta mitään. Isä ja äitikään eivät kerro. Soittelen mummon kanssa puhelimessa tammikuussa. Hän sanoo, että meillä oli kiva kesä, ja minä sanon, että niin oli, ja me tarkoitamme täysin eri asioita.

Tädilläni on syntymäpäivät tammikuun lopussa. Hänen poikanaan Panu tietenkin on siellä. Harkitsen laittavani viestin, ihan mitä tahansa, mutta minussa on reikä, joka vuotaa ja vuotaa ja vuotaa enkä saa sitä kiinni. Luen kaikki päiväni ylioppilaskirjoituksiin, mutta öisin näen kuvia Panusta allani. Mieleni toistaa hänen hentoja huokaisujaan kuin piinaavaa kasettia.

Juhlissa on paljon sukua. Onnistun silti skannaamaan Panun kaikkien keskeltä. Hänen tukkansa on pienellä nutturalla. Vaaleansininen kauluspaita on liian virallinen hänelle. Hän näyttää vieraalta ja silti niin kivuliaan tutulta. Kesä ei ole piirtämässä valkoisia raitoja hänen tukkaansa. Ja silti minä muistan tarkalleen, miltä hänen painonsa tuntuu lanteitani vasten.

Menen puhumaan hänelle. Tietenkin minä menen. Joka raajaani pistelee. Kesän lumous on poissa, keskellä sukulaisiamme ja talvea hän on se, joka hänen kuuluisikin olla: kaksi vuotta nuorempi serkkuni. Ei mitään muuta. Hänen katseensa on etäinen, mikään siinä ei enää kimalla ja kutsu. Päässäni heittää, hetken olen varma, että olen kuvitellut kaiken, hänen kikatuksensa laiturilla ja suukkonsa kaulallani. Sitten hän hipaisee minua varoen ranteesta, ihan nopeasti vain, ja kaikki minussa räjähtää eikä mikään ole enää huonosti; hän on siinä, hän on todellinen, hänellä on kesää silmissään.

”Ehtisitsä yläkertaan?” Kysymys on nopea, mutta hän nyökkää saman tien vastaukseksi. Panu kiskoo minut ranteesta yläkertaan ja minun rannettani polttaa loputtomasti siitä kohdasta, josta hän sitä koskettaa.

Yläkerrassa vain häivähdys lumousta hänen hymyssään. Vieras, kylmä kalvo on yhä hänen yllään.

”Miten sun opiskelut on mennyt? Sähän pääset kohta kirjoituksiin.” Panun sanat ovat tyhjät ja täysin vailla pontta.

”Lopeta jo, ei me tultu tänne lätisemään turhia.”

”Eikö?” Tuttu, tummempi sävy. Panu osaa myös sivaltaa. ”Sä et laittanut mulle mitään viestiä.”

Haukon henkeäni.

”Et säkään!”

Panun suu puristuu viivaksi.

”Niin”, mutisen, ”ei me kumpikaan uskallettu.”

”’Uskallettu’? Etkö sä uskalla olla mun kanssa?”

Nielaisen. Mietin koulukavereita ja kirjoituksia. Tulevaa inttiä. Isän kanssa käytyjä keskusteluja ruokapöydässä. Suljen silmäni. Vasta silloin muistot laiturista ja puumajasta palaavat.

”En”, kuiskaan, ja vasta silloin tajuan, että se on totta. Olen ajatellut häntä ja vain häntä enkä minä siltikään uskalla. Vedän syvään henkeä. Täällä en voisi upottaa päätäni järveen ja huutaa. Tämä talo kuhisee sukulaisia ja sellainenhan Panukin on, vaikka minä kuinka unohtaisin sen.

Mutta luoja, nuo silmät.

Panu on pettynyt, näen sen joka eleestä. Nappaan häntä kädestä ja kiskon hänet yläkerran vessaan enkä enää voi hillitä itseäni, en kysy lupaa, en enää. Riisun hänen paitansa, tunnustelen hänen kylkeään ja vatsaansa ja selkäänsä ja hän sulaa minuun kiinni ja minä haluan unohtua enkä tulla enää koskaan takaisin sinne, missä on kylmää.

”Entä nyt?” Panu kysyy, kun tärisen valmiina häntä vasten. Jalkani vapisevat, huohotan, mutta olen onnellinen, on kesä jälleen ja hänen tuoksunsa huumaa minut joka solulla. ”Tomi, entä nyt?”

Nieleskelen. Olen jälleen hukkunut lumoukseen, en halua sen loppuvan. Panu on jälleen niin liukas ja lämmin ja hänen hengityksensä sekoittuu omaani. Hän on yhä niin nuori ja niin olen minäkin, mutta entä nyt, niinpä, entä nyt. Olen nurkkaan ajettu eläin, en kykene liikkumaan. En voisi kävellä takaisin sukulaisten sekaan saatuani Panusta tällaisia ääniä ulos.

”Tomi. Se on kaikki tai ei mitään, tajuatko?”

Ja minä tajuan. En voisi antaa itseäni hänelle puoliksi, mutta entä hän, kuinka meistä kumpikaan voisi antautua sille, mitä me olemme? Hän on jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa. Enhän minä edes tiedä, miten hänen koulussaan menee. Ja minulla on niin kovin monta asiaa, joita minun tulisi tällä hetkellä ajatella hänen huultensa sijasta.

Minä kävelen alakertaan ja päätän, että olen tavallinen ja nyt on talvi, kesä saa jäädä taa.

Siihen päätökseen minä jään. Selviän kirjoituksista, valmistun, mutta se ei tunnu missään. En aio mennä mummolaan kesäksi. Käyn siellä vain käymässä, eikä Panukaan ole siellä, lapsuuden kesät ovat ohi, emme olisi mummon poikia enää koskaan samalla tavalla. Olen rikkonut kaiken ja kaikkein eniten itseni. Olin oikeassa, mikään ei ole enää samaa, minä en voi olla ajattelematta Panua ja samaan aikaan tiedän, etten ikinä voisi ottaa häntä kädestä kadulla. En voisi koskaan matkata kahden tunnin päähän tapaamaan vain häntä ja suudella häntä jossakin muualla kuin maaseudun rauhassa, kesän suojissa. Kesä antoi meille mahdollisuuden piiloutua maailmalta, missään muualla se ei olisi sama. Lumous on poissa ja minä olen vähempi kuin koskaan, vaikka minulla olisi kaikki syyt olla itsestäni ylpeä.

Tulevat seuraavat sukujuhlat. On minun isäni syntymäpäivien vuoro. Katja on järjestänyt isälle isot juhlat mummolassa, sukulaiset jäävät yöksi. Vaivaa on nähty paljon. Minulle syksyinen mummola tuntuu kiusanteolta. Ajattelen vain paikkoja, joissa olen koskenut Panuun ja haluan kuolla. Olen nähnyt Panun edellisen kerran puoli vuotta sitten ja hän on kasvanut hieman pituutta. Hänellä on tummanviheä poolopaita ja helmikaulakoru. Haluaisin painaa hänet seinää vasten ja tukehduttaa siihen paikkaan.

”Tomi.”

”Panu.”

En kestäisi yksiäkään tyhjiä kuulumisia. Voin luottaa häneen siinä, että sellaisia ei enää tule. Erossa olomme aikana en ole suudellut ketään muuta. Tajuan sen jälleen, kun tuijotan hänen huuliaan.

Seisomme lyhdyin valaistulla pihamaalla. Hämärässä ei ole mitään samaa kuin siinä kesässä, jossa olimme vain me, me me.

”Hei, kuule…” sanon enkä uskalla katsoa häntä silmiin. Hengitykseni höyryää ilmassa, syys on jo täällä. ”En tiedä, mitä sä olet ajatellut, mutta –”

”Sua.” Panu astuu rohkeasti eteenpäin. Hän antaa kaikki kortit minulle. ”Mä olen kaiken tän aikaa ajatellut vain sua.”

Astun kauemmas hänestä.

”En tiedä, mitä sä olet kuvitellut, mutta ei musta sun poikaystävää tule.” Vilkuilen ympärilleni. Hämärässä ei lymyä ketään, kaikki ovat sisällä. Kaikkia naurattaa. ”Ei tällaisella jutulla ole mitään tulevaisuutta. Anna olla.”

Kesä Panun silmissä hiipuu. Hän näyttää pieneltä ja hauraalta ja ensimmäistä kertaa koskaan tajuan, että hänkin, niin, hänkin, aivan yhtä paljon kuin minäkin. Astun hetkeksi lähemmäs, aie leikittelee sisälläni, mutta minä en voi ja minä käännyn ja minä vihaan itseäni enemmän kuin olen koskaan vihannut mitään.

Armeija. Miehisyyskoe. Kovaksi keitettyjä poikia, jotka yrittävät parhaansa. Sopeudun mukaan, olen vahva ja pystyn elämään monenlaisissa olosuhteissa. Armeija saa ajatukseni pois, elämä jatkuu. Näin sen kuuluukin jatkua. Mieheksi tulevat puhuvat urheilusta ja kunnosta ja sotimisesta ja naisista. Ajatus kesästä silloin kerran hiipuu alati kauemmas.

Viikonloppuna kotona äiti pudottaa sen ohimennen. Kuin se olisi kevyt asia.

”Tiesitkö muuten, että Panu oltiin pahoinpidelty koulussa?”

Makaronilaatikko edessäni jäähtyy. Ponnahdan ylös pöydästä.

”Siis mitä?”

”Niin, joku poikaporukka oli odottanut koulun jälkeen alikulkutunnelissa ja käynyt sen kimppuun. Se oltiin viety akuuttiin, oli sen verran paha tapaus. Katja soitti heti, kun se tapahtui.”

Minä etsin puhelimeni saman tien.

”Tomi, mikä sulle tuli?”

”Mä menen huomenna junalla sen luokse.”

Äiti tuhahtaa.

”No et tietenkään mene. Antaa niiden hoitaa sitä siellä. Sunhan pitää mennä takaisin sunnuntaina, et sä voi pitkin Suomea reissata.”

Olen lähettänyt Panulle viestiä Whatsapissa viimeksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Naputtelen viestin saman tien.

Mä tulen sinne huomenna aamulla.

Varaan junan saman tien. Äiti yrittää estellä, mutta minussa kytee, minä en voi jäädä aloilleen. Vanhemmat jäävät kyselemään, mistä on kyse, mutta minulla ei ole selityksiä, on vain hätä ja palo ja pakko.

Katja tulee minua vastaan juna-asemalle. Hän kertoo Panun tilanteesta, kun istun takapenkillä, ja minä vain itken. Katja ei kysy miksi. En usko, että hän tietää, mutta hän ei hämmenny, hän antaa minun päästää kaiken ulos.

Perillä löydän Panun hänen huoneestaan. Ajattelen Katjan ja äidin sanoja. Poikajoukko. Alikulkutunneli. Silti mikään ei voinut valmistaa minua siihen, miltä Panu näyttää. Toinen silmä turvonnut ja sinelmillä. Haljennut huuli. Minun itkuni vain velloo ja velloo, ja minä murrun siihen hänen eteensä sängylle. Painan pääni hänen syliinsä ja hän silittää minun siilitukkaani, vaikka minunhan tässä pitäisi lohduttaa häntä.

”Kaikki”, minä soperran, eikä Panu ole saada itkultani selvää. ”Kaikki… kaikki…”

”En nyt ihan ymmärrä.”

Kohotan päätäni. Panun silmissä tanssii jälleen tuttu välke. Hän on niin kaunis. Silitän hänen ehjää poskeaan ja jokin sisälläni yksinkertaistuu, selkenee. Hän. Aina vain hän, kyllähän minä sen tiedän.

”Sä sanoit, että kaikki… tai ei…”

Silloin Panukin murtuu. Minä vedän hänet syliini ja pitelen, me olemme siinä pitkään eikä kukaan avaa ovea. Minulle on aivan sama, vaikka avaisikin, sillä minä olen nyt tässä enkä enää koskaan olisi olematta hänen, olemme vain me ja loputon kesä meissä.

Suutelen Panua varovasti ja jään siihen, vasten hänen kasvojaan hengittämään samaan tahtiin.

”Kaikki”, minä kuiskaan vielä kerran ja minä tiedän, että hän uskoo minua.

Hetken on kuin haistaisin järven tuoksun hänen hiuksissaan.

131725

Minun on jatkuvasti vaikeampaa saada kiinni mistään. Menetän ja menetän ja menetän ja vain rukoilen, että tällä kaikella on jokin merkitys, että jossain odottaa jotain jotain jotain en saa henkeä eikä missään ole enää mitään järkeä, on paha olla, siinä se: on paha. Olla.

Sattuu. Vika on minussa, tietenkin, se on aina ollut. Olen vihannut ja rakastanut ihmisiä, molempia samaan aikaan, kumpaakin yhtä paljon, hassua miten aina rinnastan ne, eiväthän ne ole vastakohtaisia. Ihmiset reagoivat minuun aina samalla tavalla; kuin johonkin lasinhauraaseen, kohta särkyvään. Potentiaalisesti vaaralliseen, koska sellaiseksi minä olen tullut kun päivät ovat mustenneet reunoistaan. Minä tahdon hyvää ja silti en kuitenkaan.

Minä olen pettänyt minulle rakkaiden luottamuksen, olen ollut sitä mitä he pelkäsivät eniten. Oikeutin sen, koska minuun sattui ja koska kaiken se kestää kaiken se kärsii kaiken minä poltan tuhkaksi yhdessä räpäyksessä, en jätä teille katsottavaksi mitään.

Valehtelisin, jos väittäisin, että en tahdo pahaa. On hetkiä, kun tahdon rangaista kaikkia. Itseäni ja muita, jokaista yksitellen.

Minun kanssani kävellään munankuorilla, minulle puhutaan pehmeimmällä äänellä, minulle puhutaan kuin lapselle, kuin koiralle, kato kun eihän se ymmärrä mitä se tekee. Jos puhkon teiltä silmät, kuka sitten nauraa? Haluan huutaa etten ole lapsi, en ole lapsi en vittu ole te ableistiset siat minä olen täynnä vihaa te ette koskaan pysähdy, te ette koskaan ymmärrä. Parhaimmatkin ihmisistä ovat lopulta pelkkää kuonaa, kukaan ei jää, kaikista jää pelkkä hälve, josta ei saa otetta. Kukaan ei halua muuta kuin kuvajaisensa ja minä olen väsynyt, minä haluan oikeutta ja minä haluan sitä kaikkien niiden vuosien edestä, kun en sitä saanut. Maailma tulee niille joilla on jo kaikki, omakotitalot ja sormus sormessa, minä tahdon aina enemmän, eniten, minunhan se vika on, en unohda sitä, koska ette anna minun unohtaa. Minä en osaa enkä kykene, minä jään maahan makaamaan kun muut ovat jo lähteneet.

Tuuli kuljeta minut sinne missä ei enää satu,

anna minulle pehmoinen utopia,

minä hauan tulla sen arvoiseksi.

Hänen naurunsa

 Shira

Siskolla on useita nauruja. Usein se nauraa sitä, jonka sen tuhannet seuraajat tietävät parhaiten – korkea ja teennäinen, helposti tarttuva. Bambi tanssii olohuoneessa jotakin vitun raivostuttavaa renkutustanssia. Minä laitan huoneen oven kiinni ja mietin, miten helppo kaikkien on mennä tuohon harhaan. Samat sokeriset lätinät joka kerta, ja silti hän on kaikkien mielestä iih-niin-ihana. Bambi sanoisi, että olen kateellinen, ja se ehkä on totta, mutta niin on myös se, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana.

Kommentit. Viha, jota ei voi hallita. Minä en muista aikaa, kun minun ei tarvinnut pelätä siskoani.

Joskus mietin, että olisi helpompaa, jos hän löisi minua. Silloin voisin sanoa, mitä tapahtuu, ja kaikki uskoisivat minua. Mutta Bambi ei ole sellainen. Hän on tarkka siitä, mitä sanoo ja milloin – ja ketkä sitä ovat todistamassa. Jos hän löisi minua, siitä jäisi jälkiä. Jos hän laittaisi minulle viestejä, voisin taltioida ne, mutta kaikki tapahtuu samoissa huoneissa, joissa me kasvoimme. Kaikki tapahtuu minun päässäni, ja joskus olen varma, että vain kuvittelen sen. Erityisesti silloin, kun hänen kommenttikenttänsä täyttyy kymmenistä ja kymmenistä kommenteista. Sä oot aina niiiiin ihana. Niin, sitä hän on silloinkin, kun kamerat ovat kiinni ja hän haluaa, että minä kuolen.

Bambin nauru kaikuu huoneeseeni asti. Kuulen sen vielä silloinkin, kun laitan musiikin kuulokkeista täysille.

Kiltteys

Vale

Siskoni aina sanoo, että olen liian kiltti. Että minun pitäisi vetää rajoja. Miten niitä on tarkoitus vetää silloin, kun “ei” saa ihmiset kääntämään päänsä? He eivät halua minua enää sen jälkeen, kun en ole heille tarpeellinen. Minun merkitykseni ei ole koskaan ollut olla muuta kuin lempeä olkapää. Kiltteihin ihmisiin on helppo tarttua; heistä pitävät etenkin ne, jotka haluavat vain ihastella omaa kuvajaistaan toisten silmistä.

Siskoni ei ole koskaan ollut sellainen. Hän osaa pitää puolensa tavalla, joka ei vaadi kenenkään sivaltamista. Ihailen sitä hänessä, en kykene sellaiseen itse. Minä kannan toistenkin taakat, vaikka selkärangastani ei jäisi mitään jäljelle.

Louna

Lunta sataa sankkana sinä päivänä, kun näen kotini viimeisen kerran. Kyljestä murtunut silta, jonka säpäleet repsottavat kuin ihmisen haavoittunut iho. Minä muistan vain kyltymättömän sateen, joka vihmoo ilmassa ja piirtää pyörteitä siihen, missä kuuluisi olla taivas.

Väijytys on saapunut sillalle kauan ennen minua. Tiiviiltä pyryltä en kuule vihollisen askelia tai haista heidän tuoksuaan. On vain loputonta valkoista vellovaa massaa, josta ei saa otetta. Kun köysi kiristyy kaulalleni, en ehdi kuulla mitään ennen kuin olen jo polvillani maassa. Aistini pettävät minut ensimmäistä kertaa vuosiin; tähän minut on koulutettu, tätä minä en silti osaa.

Seuraavan kerran, kun hahmotan kehoni ääret, näkökenttääni peittää tunkkainen pimeys. Jostain kuultaa valo. Karhea materiaali hankaa poskeeni, ummehtunut haju on hetken kaikki, mitä tiedostan.

”Se kakara kiskottiin Roudasta asti.”

”Onko se todella niiden johtajan poika? Minä en tunnistaisi, vaikka näkisin.”

”On. Itäjoukko oli varma siitä.”

”En voi uskoa, että hän on todella hallussamme.”

Äänet erottuvat sotkuisena mutinana huppuni taa. Ne konkretisoivat sen, mitä olen jo hiljalleen alkanut tiedostaa – minä olen vanki. Karhea tunne ei ulotu pelkästään kasvoihini, myös käteni ja jalkani ovat saaneet osansa. Koko kehoni on kankea ja epämääräisen kivun turruttama, en tiedä, minne kaikkialle minuun sattuu. Erotan vain epämääräistä pistelyä. Köysi on kiedottuna ranteisiini ja nilkkoihini. Kaulaani puristaa, nieleminen on vaikeaa.

”Se on hereillä. Näetkö? Haenko johtajan?”

Joku nauraa. Naurussa on talvea. Jotakin kylmää ja kaukaista. Kaikki äänet kuuluvat kaukaa, minun aistini on vangittu. Joudun sulkemaan silmäni, jotta kykenen keskittymään hengittämiseen. Sisään, ulos. Haluaisin sanoa itselleni, että hätää ei ole, mutta tämä tilanne on kaikki, mitä leirimme on koskaan pelännyt. Minä olen täällä. Vihollisen leirissä.

Minä erotan tulijan välittömästi, vaikka en näe mitään ja kuulen heikosti huppuni takaa. Jokin tilassa muuttuu. Uusi läsnäolo on väistämätön ja pakottava, vaikka en kykene aistimaan sitä millään muulla kuin tunteella siitä, että joku on täällä eikä anna minun olla huomaamatta sitä.

”Katsopa, mitä täällä onkaan.” Joku kumartuu tasolleni. Ääni, jonka kaltaista en ole koskaan kuullut, tulee lähemmäs. Se rahisee ihoani vasten enemmän kuin kivet, jotka tunnen jalkojeni alla. Jokin äänessä ei asetu koskaan aloilleen. ”Tällaista saalista tuskin kukaan odotti.”

Hänen läsnäolonsa tuntuu pistelynä joka raajassa. Se ei jätä tulkinnanvaraiseksi sitä, kuka seurassani on.

”Itse Roudan johtajan poika…” Karhea käsi koskettaa leukaani. Se nostaa sen lähemmäs. Kuulen sen. Hengityksen. Liian lähellä kasvojani. ”Miten sinä olit niin huolimaton, että annoit ottaa itsesi kiinni? Eikö Roudassa enää kouluteta kunnon taistelijoita, vai onko sinusta tullut karjaa kuten muistakin?”

”Minä en kuuntele tuollaista sinulta.”

Käsi pysähtyy leualleni. Eleessä on jotakin etäisen hellää, mikä saa sapen maistumaan suussani.

”Sinähän olet tulinen tapaus. Minkä ikäinen sinä olitkaan, pikkuinen?”

”Viisitoista.”

Naurahduksessakin on jotakin karkeaa, hiomatonta.

”Hurmaavaa.” Materiaali kasvojani vasten on karheaa ja pistelevää, mutta tunnen silti hänen hengityksensä sen läpi. Puren huuleni yhteen, en halua täristä täällä. En voi. ”Sinussa on potentiaalia.”

”Eikö sinulla muuta sanottavaa ole? ’Potentiaalia’? Noin voisi sanoa kuka tahansa. Sinä olet pelkkä heikko mies. Et kerro kenellekään edes nimeäsi! Kuvitteletko, että se tekee sinusta vaarallisen?”

Jo lapsuuteni tarinoissa hän on ollut vain mies. Lounan johtaja. Kasvoton olento, jonka hioma teräs on niittänyt kansaamme kuin karjaa. Se on uponnut omieni lihaan niin usein, että ajatus itse miehestä ei enää tule ensin. Ensin tulee veren metallinen haju varvikossa. Kahisevat oksat, kun terä iskeytyy kalloon. Ei, tällä miehellä ei ole kasvoja. Hän ei ole koskaan tarvinnut niitä ollakseen minulle todellinen.

”En”, repivä ääni vastaa vasten kasvojani, ”ajattelen, että olen vaarallinen.”

Käsi sivelee leukaani, leikittelee millä ikinä kasvojen eteeni onkaan laitettu. Hän hivuttaa sitä pois niin hitaasti, että ehdin harkita hänen kätensä puremista. Tajuan sen typeräksi. Käsi vetää säkkimäistä kangasta pois, sen huokoinen pinta antaa minun hengittää.

Miehen liike on niin hidasta, että tunnen, kuinka kehoni valmistautuu joka osallaan taistelemaan. On kuin hupun takana odottaisi kokonainen uusi maailma, joka olisi valmis iskemään minut alas. Jokin osa minusta tietää sen todeksi.

Vedän syvään henkeä kuin ennen sukellusta.

Minua katsovat silmät ovat kuuraa. Kirkas jäänsini kuin sudella. Tumma, harmaan suutelema siistitty tukka ja turkiksinen kaulus nahkaisessa takissa. Se on ensimmäinen asia parrakkaassa miehessä, joka saa minut sävähtämään. Minä tiedän, mistä se on valmistettu.

Katson lapsuuteni tarinoita suoraan silmiin enkä tunne muuta kuin puhdasta tyhjyyttä. Tämä voimaa uhkuva olento on todellinen ihminen. Kaiken aikaa veren ja huutojen takana on ollut joku, jonka hengityksen voi tuntea vasten kasvojaan.

Hänen kätensä yrittää etsiytyä uudelleen poskelleni, mutta minä reagoin sillä ainoalla aseella, joka minulla on vielä käytössä – suullani. Puren sormea, joka lähestyy suutani. Mies ei huuda. Hänestä pakenee matala naurunpuuska. Hän kiskaisee kätensä takaisin otteeseensa ja pudistelee päätään.

”Sinähän olet melkoinen peto”, hän murahtaa aivan kuin olisi tyytyväinen siihen, että purin häntä. ”Näytät nuoremmalta kuin olet.”

En tiedä, miksi hän sanoo niin.

”Sinua on varmasti koko ikäsi koulutettu. Huomaan sen. Olet kärkäs ja valmis reagoimaan.” Hän ei tuo enää kättään lähelleni. Minä tuijotan häntä suoraan jääsilmiin, en anna hetkeksikään katseeni herpaantua. Se tuntuu huvittavan häntä, hän ei ota minua tosissaan. Minä olen hänelle pelkkä saaliseläin. Sidottu jo valmiiksi.

”Mitä sinä aiot tehdä minulla nyt?”

Mies hymyilee. Hänen ilmeessään ei erotu häivähdystäkään hämmennyksestä tai huolesta. Kaikki tämä on hänelle pelkkää rutiinia, vaikka minun täytyy olla suurin saalis, jonka hän on koskaan saanut kiinni.

Vasta nyt alan reagoida ympäristööni. Meitä ympäröi teltta, jonka märkä nahanhaju alkaa vasta hiljalleen levitä nenääni. Erotan kauempana suuaukon, jolla seisoo tummiin turkiksiin pukeutuneita miehiä soihdut kädessään. Jossakin meidän takanamme täytyy olla tulta, sillä erotan miehen kasvot selkeinä edessäni. Hän on häiritsevän virheetön ollakseen johtaja. Ei juuri arpia, hädin tuskin likaa.

”Minä”, mies sanoo ja nousee koko mitaltaan seisomaan eteeni, ”toivotan sinut tervetulleeksi Lounaan.” Vasta nyt ymmärrän, miten käsittämättömän pitkä mies on. Hänen koko olemuksensa uhkuu voimaa, jonka kaltaisesta minulla ei ole aavistustakaan, vaikka olen kuinka itselleni niin uskotellut. Mies tulee jälleen tasolleni, enkä tällä kertaa yritä purra häntä. Alan hiljalleen hahmottaa, miten tämä menee. Minä en ole pääsemässä täältä pois.

Mies tarttuu jalkoihini kuin peuraan, jonka nostaa olan ylle ja vie nyljettäväksi. Hän napsii tottunein ottein köydet poikki. Potkin jalkani vapaiksi, vetäydyn peremmälle. Mies tarttuu minua reidestä, hänen kämmenensä on niin suuri, että se yltää melkein sen ympäri.

”Ei turhia liikkeitä, kiitos.” Hän katsoo minua silmiin ja on niin lähellä, että tärisen, vaikka minun ei pitänyt osoittaa hänelle merkkejä pelosta. ”Me molemmat tiedämme, että sinä et ole lähdössä minnekään. Tee tästä siis helpompaa itsellesi äläkä yritä karata noilla kauriinjaloillasi.”

Puristan suuni tiukaksi viivaksi ja pidän jalat kiinni toisissaan. Hän nousee ylös ja nyökkää, mikä oletettavasti tarkoittaa, että minunkin pitää nousta. Havahdun vasta nyt siihen, että käteni on vain sidottu toisiinsa, eivät mihinkään muualle. Miksi minä hahmotan ruumiini ääret näin heikosti? Yritän nousta ylös, mutta päässäni pyörii. Jalat tutisevat minulle tuntemattomasta syystä, mihin mies reagoi nappaamalla minua kyljestä kiinni.

”Älä koske!”

Sävähdän kauemmas niin, että miltei lyön itseni johonkin, jonka hitaasti hahmotan pöydäksi täynnä kynttilöitä.

”Varovasti.”

”Pysy kaukana. Älä koske minuun.”

”En koske, mutta pysy sitten pystyssä ja tule perässä.” Mies ei jää katsomaan perääni kääntyessään. Pitkä musta viitta seuraa hänen perässään, kun hän kävelee ulos teltasta. Hoipertelen yhä sidottuna ja turtuneena hänen peräänsä. Minusta on sidottu vain kädet, minä voisin juosta pakoon koska tahansa, mutta hän on oikeassa, en pääsisi pitkälle.

Leiri on askeettisempi kuin odotin. Minä tajuan hetkessä asian, jota en ole houreisen valveeni keskeltä vielä sisäistänyt: minä en lähtisi täältä elossa. Minun ei anneta nähdä kaikkea tätä ja kävellä pois. Jos en onnistu pakenemaan, tämä jää viimeiseksi asiaksi, jonka näen.

Nahkaisia telttoja, kaksi tulisijaa. Kauempana suuria hirsisiä taloja raivatulla metsäalueella. Tiedän, että tässä ei ole kaikki. Täällä ei ole sitä tulta, jossa on taottu kansaamme niittävä terä. Ihmiset ovat pukeutuneet hyvään turkikseen ja nahkaan. Heidän katseensa seuraavat minua, mutta heidän ilmeistään ei huou yllättyneisyys. Kaikki täällä tietävät, että olen täällä.

Mies pysähtyy tulisijan ja padan edessä seisovan valkoiseen turkikseen pukeutuneen naisen eteen. Naisella on pitkä, harmaa letti ja niin uurteiset kasvot, etten muista koskaan nähneeni vastaavia.

”Leija on leirimme taitavin kokki. Leija, tässä on…” Miehen otsa kurtistuu. Hänen ilmeensä ovat häiritsevän normaaleja, aivan kuin tämä olisi arkinen tilanne. ”Mikä sinun nimesi on, penska? En muista koskaan kuulleeni sitä.”

Tiedän, että mies ei kertoisi omaa nimeään. Nieleskelen nimeäni, en tahdo antaa itseäni hänelle niin helposti.

”Kysyin”, mies sanoo ottaen askeleen lähemmäs, ”mikä sinun nimesi on.”

Laskelmoin, mikä on pahinta, mitä hän voisi minulle tehdä leirin kokin edessä. Tiedän, mihin tämä mies pystyy, mutta en tiedä, kuinka arvokas saalis minä hänelle olen. Se ei tarkoita, ettei hän voisi leikkiä minulla aivan miten häntä huvittaa.

”Aro”, sylkäisen suustani. Mies hymyilee kuin nimeni kuuleminen olisi hänelle tärkeää. Minä tiedän, että tämä on hänelle vain keino saada minut otteeseensa.

”Aro.” Nimeni rahisee hänen suussaan. Se ei kuulu sinne. ”Se sopii sinulle.”

”Oletpa sinä heiveröinen poika”, Leija sanoo. ”Eivätkö ne Roudassa kouluta enää kunnon taistelijoita? Sinä et näytä johtajan pojalta.”

”Pilkkaatko sinä minua?”

Leija pudistaa päätään. Hänen silmänsä ovat mustat kuin noki.

”Minä en pilkkaa Routaa. Olen oppinut olemaan pilkkaamatta vastustajiani.” Vanha nainen raottaa turkiksensa paksua kaulusta. Hän vetää sivuun suuret kultaiset käädyt ja paljastaa minulle tulen suuteleman kaulan. Paloarpi jatkuu paljon alemmas, minun ei tarvitse nähdä sitä tietääkseni sen. Sävähdän.

”Olen pahoillani.”

Leijan silmät suurenevat. En tiedä, odottiko hän uhoa tai vihaa. Minä en reagoi kenenkään kärsimykseen ivalla.

”Sinä olet erikoinen nuorimies”, Leija sanoo ja hymyilee miehelle vieressäni tavalla, josta en saa otetta eikä minun kuulukaan.

”Tulehan”, mies sanoo ja asettaa kätensä selälleni. Kavahdan voimakkaasti kauemmas, mutta mies ei ärähdä vaan katsoo minua pikemminkin pahoitellen. ”Anteeksi. Unohdin. En koske. Tule vain rauhassa.”

Hän valehtelee. Hän teeskentelee olevansa pehmeä.

Kierrämme telttojen rajaaman metsäalueen ja etenemme syvemmälle lumiseen metsään. Mies kuljettaa minut yhteen hirsimökeistä. Ulos on jätetty isoja taljoja kuivumaan. Sisällä voimakas tuoksu iskee vasten kasvoja heti ovella. Jokin on alkanut ummehtua. Mies vain naureskelee minun katseeni osuessa jokaiseen seinällä riippuvaan luuhun ja kuivattuun yrttiin.

”Mikä paikka tämä on?”

”Tämä on tästä lähtien sinun asumuksesi.”

Minusta pakenee tahaton naurahdus.

”Anteeksi?”

”Kuulit kyllä.” Mies tulee lähemmäs. Näen, kuinka hän on vaistonvaraisesti vähällä taputtaa minua selkään, mutta estää impulssin viime hetkellä. ”Minä en pistä vieraitani sidottuina nahanhajuisiin telttoihin. Minun vieraani ovat kuin osa meikäläisiä. Opetan sinut Lounan tavoille.”

”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä haluan jäädä tänne?”

”’Haluat’? Ei kai kukaan ole haluamisesta puhunut?” Hänen ilmeensä muuttuvat joka hetki. Jokin kytee jatkuvasti. ”Sinun täytyy tietää, että en pidä sinua täällä panttivankina. En tahdo Roudalta mitään. Minulla ei ole mitään syytä kiduttaa sinua tai saada oloasi epämukavaksi. En aio tehdä sellaisia asioita, joita sinä kuvittelet joutuvasi kohtaamaan. Sinä olet nyt meidän vieraamme ja tämä on sinun asumuksesi.”

Hirret haisevat märiltä. Tuijotan jonkun kutomaa ryijyä, jossa susi seisoo kalliolla keskellä metsää. Värähdän. Vanki on vanki, vaikka ei olisikaan sidottuna. Hänen täytyy nähdä, mitä ajattelen, sillä hän hymyilee jälleen.

”Sinä kuvittelet, että minä lasken leikkiä ja irrotan sinusta palasia, kun uskaltaudut viimein nukkumaan tuohon uuteen isoon sänkyysi.” Mies nyökkää kohti sänkyä, jota huomaan katsoa vasta nyt. ”Minä en ole sellainen mies. Minulla on periaatteita. En tapa toisten lapsia.”

”Miksi minä uskoisin sinua? En tunne sinusta muuta kuin sen, mitä Roudassa puhutaan, ja sinä tiedät, ettei se imartele sinua vähääkään.”

”Kuulehan.” Miehen ääni on pehmeä ja taipuisa. ”Minä tiedän, että alueidemme välillä vallitsee eripura, mutta –”

”’Eripura’? Sillä nimelläkö sinä kutsut sitä teurastusta, jota kansasi harjoittaa meidän metsässämme?” Astun lähemmäs, niin lähelle, että haistan märän karvan miehen vaatteissa. Olen häntä yli päätä lyhempi. Hän voi katsoa minua alas, jos haluaa. Erotan hänen ilmeessään vain lempeää huvittuneisuutta. ”Sinulla ei ole oikeutta kutsua sitä tuollaisella sanalla sen jälkeen, kun te olette teloittaneet meitä kuin karjaa.”

”Oletko sinä koskaan ajatellut, miksi me teemme niin?”

Minulla ei ole mitään syytä olettaa, ettei hänen ääneensä kätkeytyisi vilppiä. Tämä mies on manipuloimassa minua uskomaan, että voin painaa pääni tyytyväisesti tyynylle ja nukahtaa.

”En tahdo kuulla sinun selityksiäsi. Minä en jää tänne. Tämä ei ole minun kotini.”

”Suosittelisin sinua silti lepäämään. Alan huomenna tutustuttaa sinua Lounan tapoihin henkilökohtaisesti, joten sinun kannattaa nukkua kunnon yöunet.”

Mies jättää minut yksin vanhalta villalta haisevaan mökkiin. Kurkin hänen peräänsä ikkunoista, mutta kukaan ei tule ase kädessä oven taakse. Minä todella olen yksin. Vielä illan hämärtyessäkään ketään ei tule. Tiedän, etten silti voi karata. Mies ei päästäisi minua livahtamaan yöhön, tämä ei olisi niin yksinkertaista.

Levottomat kuvat kieppuvat mielessäni minun yrittäessäni löytää taljojen keskeltä asentoa, johon asettua. Kehoni ei anna periksi, sydämeni hakkaa vaaraa. Kun nukahdan, kuvat ovat levottomia ja väkivaltaisia eivätkä anna minun levätä.

Koputus oveen keskeyttää houreiset kuvani. Ponnahdan pystyyn, tajuan riisuutuneeni pelkkään aluspaitaan ja vedän taljan suojakseni. Tulija ei ole kukaan miehen alaisista vaan mies itse. Hänen turkistakkinsa on tänään musta ja laahaa maata. Kuulen, kuinka aseet kilkattavat jossakin hänen vaatekerrostensa alla.

”Huomenta. Toivottavasti nukuit hyvin.”

En sano mitään.

”Sinä se sitten jaksat. Usko pois, sopeudut pian.”

”Mitä sinä oikein kuvittelet tällä saavuttavasi? Adoptoitko minut nyt? Koulutatko minua kuin omaa poikaasi?”

”Minulla ei ole lapsia.” Miehen äänessä on jotain täysin ehdotonta, aivan kuin olisin tietämättäni osunut juuri sinne, minne kukaan ei saa ylettyä. ”Minä näytän sinulle, miten me Lounassa kohtaamme vieraat. Tule.”

Mies on muistanut tasan eilisen illan, etten tahdo hänen koskevan minuun. Hän tarttuu minua selästä johdattaessaan minut syvemmälle metsään. En jaksa enää sanoa hänelle siitä.

”Tarjoaisin sinulle syötävää leirissä, mutta haluan, että metsästät sen itse.”

Vahva koura ojentaa minulle puista asetta, jonka päässä on metallinen sirppi. Minä värähdän ja otan askeleen taaemmas. Pudistan päätäni.

”Minä en käytä Lounan aseita.”

”Olemme riisuneet sinut omista aseistasi. Sinulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin metsästää tällä tai olla kokonaan syömättä. Näen katseestasi, että haluat kieltäytyä silkkaa ylpeyttäsi ja itsepäisyyttäsi, mutta ne ominaisuudet ovat ennenkin maksaneet Roudan kansan hengen. Et ole typerä poika. Tiedät, mitä sinun pitää tehdä selvitäksesi täällä.”

Entä, jos en halua selvitä teidän keinoillanne? Jos en halua nähdä sitä versiota itsestäni, joka minusta tulee, jos selviydyn madellen heidän edessään? Ojennan käteni ja tartun aseeseen. Vihaan sitä, että pystyn siihen. Suljen hetkeksi silmäni, mietin isääni. Vaikka hän ei koskaan näkisi tätä, minulle häpeäksi riittää pelkkä tieto siitä, että suostun koskemaan aseeseen.

Lounan aseet ovat yllättävän yksinkertaisia. Totun nopeasti sen painoon kädessäni, etsin sopivan painopisteen ja heitän. Mies seuraa liikkeitäni, mutta annan hänen unohtua. Olen parempi metsästämään kauempaa, olen käyttänyt koko ikäni jousella ampumiseen. Heitän asetta aluksi väärin, se ei liiku vaakasuunnassa yhtä sulavasti kuin korkealta. Opin kuitenkin nopeasti oikeain heittokulman. Terä iskeytyy jänikseen niin, että kuulen rusahduksen. Nousen kyyrystä lumisesta penkasta ja kerään ruhon maasta.

Vilkaisen mieheen. Hän taputtaa nahkahanskojen peittämiä käsiään.

”Erinomaista”, hän sanoo hymyillen, ”vaikka en tiedä, mitä odotin. Teikäläiset eivät ole yleensä erityisen kehittyneitä noin raskaiden aseiden kanssa.”

Me emme myöskään ole kouluttaneet nuoriamme metsästämään toista kansaa. Aseen paino tuntuu hetkessä raskaalta kädessäni. En salli itseni heittää sitä lumeen. Tunnen, kuinka lämmin veri valuu kättäni pitkin.

”Tulehan.”

Vaikka kyseessä on pelkkä arkinen veriteko, minä tiedän, mitä olen itsestäni antamassa. Seuraan miehen linjakasta, suurta selkää ja yritän olla ajattelematta mitään.

Sillä tavalla päivät kuluvat. Minun katseeni seuraa jokaista arkista askaretta, joka kylässä tapahtuu, mutta en koskaan huomaa mitään sellaista, joka edesauttaisi pakoani. Käteni tottuu vieraan aseen painoon, osaan metsästää ja valmistaa itselleni ruokaa. Mies pysyy samaan aikaan etäisenä ja vahvana, mutta silti tarpeen tullen häiritsevän tuttavallisena. Hän on ajat sitten unohtanut, miten vihaan koskettamista ja tekee niin lähes joka kerta, kun vie minut perässään jonnekin.

En vahingossakaan kuule kenenkään puhuttelevan miestä nimeltä. Kukaan ei mainitse sitä sanallakaan, vaikka vietän tunteja Lounan kansan kanssa. Lounassa on vähemmän lapsia kuin meillä. Se on ensimmäinen selkeä tekemäni havainto. En ole vielä päätellyt, mistä se johtuu. Nuoria naisia on riittämiin, potentiaalisia äitejä ei puutu.

Silti mies on hellä minun seurassani. Hän ei hetkeksikään riisuudu auktoriteetistaan, mutta hän kohtelee minua kuin olisin paikallisten poika. Minut otetaan mukaan iltanuotioille, joissa kerrotaan kylän tarinoita ja hurjimpia metsästyskertomuksia. Minua taputetaan selkään kuin olisin jotakin muuta kuin vieraan kylän johtajan lapsi.

”Se oli Roudan miehiä, joka minun naamaani lohkaisi”, kertoo mies, jonka ikää minun on mahdoton arvioida. Puolet hänen kasvoistaan on röpelöisen arven peitossa. Korvasta ei ole jäljellä kuin pieni kohouma. Sävähdän. ”Pitkän kevään taistelu se vasta olikin jotain.”

”Sinä et, poju, varmaan ollut silloin vielä syntynytkään”, sanoo toinen jo pitkälle harmaantunut mies. Pudistan päätäni. Pitkän kevään taistelu on yksi niistä kertomuksista, jotka isäni opetti minulle jo varhain. ”Niin. Ei tuollaisia honteloita nuorukaisia joka taisteluun sitä paitsi huolittaisikaan.”

”Kunnioitusta, pyydän”, kuulen tumman äänen kauempaa. Miehellä on tänään nilkkamittainen musta turkis ja lunta harmaassa parrassaan. ”Aro on meidän nyt. Tahdon häntä kunnioitettavan kuin yhtä meistä.”

Olen aikeissa avata suuni ja puolustaa itseäni, mutta mies vain pudistaa päätään.

”Liittyisitkö seuraani?” Hän hymyilee puhuessaan. Siitä tarttuu aina laulava nuotti hänen sanoihinsa. Minä nousen ringistä ja katson hetken tuleen. Annan kipinöiden leimuta vasten kirpeää pakkasyötä. Kävelen miehen perässä syvemmälle metsään. Olen käynyt täällä vain metsästämässä paikallisten kanssa. Minua ei koskaan jätetä yksin. Miehen katse on minussa silloinkin, kun hän ei itse ole paikalla.

Mies kopistelee ovella kenkiään. Tila on valaisematon. Mies sytyttää kynttilöitä puiselle pöydälle. Mökissä tuoksuu jokin minulle tuntematon makea. Tila näyttää yksinkertaiselta, melko samanlaiselta kuin minun haltuuni uskottu mökki.

”Onko tämä sinun asumuksesi?”

”Nukun täällä yöni, kyllä.”

”Se on melko syrjässä.” Pidän tauon. ”Kuten minun mökkinikin.”

”Kuten sinun mökkisikin, Aro.”

Astun lähemmäs miestä. Minulla on kylläinen ja tyyni olo, minä en epäröi lähestyä häntä. Jos hän yrittäisi jotain, mitä tahansa, minä olen oppinut käyttämään heidän aseitaan. Hän on itse opettanut minulle.

”Mitä sinä haluat minulta? En ole täkäläinen eikä minusta koskaan tule yhtä teistä.”

”Vaikka sinä olet oppinut tavoillemme jo niin hienosti. Saalistat kuten me ja kävelet kuten me. Istut nuotiolla kuten me.”

”Minä en kävele kuten te.”

”Sinussa on paljon samaa kuin meissä.”

”Minussa ei ole mitään samaa kuin teissä.” Siristän silmiäni. Kynttilänvalo piirtää raskaita varjoja miehen kasvoille saaden tämän näyttämään ikäistään vanhemmalta. ”Minä en ymmärrä, mihin pyrit kanssani. En tule koskaan kertomaan sinulle mitään Roudasta. Saat tappaa ja suolistaa minut kuten peuran, mutta en koskaan kerro sinulle mitään.”

”En tahdo sinun tietojasi. Tahdon sinut.”

Tuijotamme toisiamme hämärässä. Mies kaataa jotakin lasiin ja ojentaa sitä minulle. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi juonut suoraan lasista.

”Minun nimeni on Raal.”

Säpsähdän. Nimi rahisee hänen suussaan, jää asumaan pieneen pirttiin. Raal. Kukaan ei ole koskaan lausunut hänen nimeään. Ei nyt, ei lapsuudessani. Minä ymmärrän joka hetki tarkemmin, etten ole pääsemässä täältä elossa pois.

”Mitä sinä haluat minulta?” Nimi ei ole ilmaista tietoa.

”Juuri nyt haluan viettää illan kanssasi rauhassa kahden kesken. Olet nähnyt, että me emme tee sinulle pahaa. Voit rentoutua.”

Miten minä voin rentoutua, kun hän paljastaa itsensä minulle? Siemailen juomaa lasista, mutta en tunnista sen mausteita. Juoma hulahtaa alas, en muista sen makua enää nieltyäni.

Raal. Mies näyttää Raalilta. Kaikin tavoin.

Mies astuu aivan lähelle ja kuljettaa suuren kouransa harteilleni. Tällä kertaa jään odottamaan, mihin hän hetken vie. En vastustelisi mitään. Haluan nähdä, mikä on se, jota hän minulta janoaa. Raal. Lapsuuteni kauhutarinoiden mies. Ihollani.

”Oletko pitänyt elämästä täällä?”

”Kuinka voisin pitää siitä, kun te olette vieneet minut kodistani?”

”Aro, pieni, tämä on nyt sinun kotisi.”

”Miksi sinä toistuvasti hakeudut seuraani? Sinä olet johtaja. Vietätkö usein kyläläistesi kanssa kahdenkeskistä aikaa tällä tavalla, vai olenko minä poikkeus, koska haluat minulta jotakin?”

Minä en enää välitä, vaikka riskeeraisin oman henkeni puhumalla suoraan. Minulla ei ole mitään muuta kuin henkeni menetettävänä, ja sen panoksella voin käydä kauppaa.

”Me Lounassa olemme kaikkien puolella”, Raal hymähtää. Muistan jälleen, että hän antaa minulle nimensä tuosta vain. Mietin, mitä tapahtuisi, jos iskisin häntä veitsellä. Minulla on pieni mahdollisuus saada hänet tapetuksi, mutta entä sitten? Minut iskettäisiin alas varmasti. Voisin hyväksyä sen. Henkeni olisi pieni hinta hänen hengestään.

Minun isäni täytyy varmasti uskoa minun jo kuolleen.

”Tunnen, mitä sinä ajattelet, enkä suosittele sitä, poikaseni. Tuolla ulkona on kymmenittäin minun kansaani valmiina ripustamaan sinut pienistä koukuista katonreunaan, jos yrität mitään sellaista.”

”Sinun vakuuttelusi siitä, että voin olla aivan rauhassa, ei tunnu juuri nyt kovin vakuuttavalta.”

”Tietenkin sinä voit. Olet minun seurassani ja minä tahdon olla sinulle rehellinen. Mutta minua en suosittele uhkaamaan, omilleni henkeni on yhä kovin kallis.”

”Miksi minä olen täällä?”

”Etkö ole jo arvannut?”

”En kysyisi, jos tietäisin.”

Raalin nauru on kova. Se rahisee aina soidessaan. Mies painaa minut hetkeksi vasten puista pöytää. Lasit kilahtavat takanani. Huuliltani livahtaa älähdys, kun Raal sivelee karhealla kämmenellään poskeani kuin olisin nuori neito hänen edessään.

”Mitä sinä…”

Miehen käsi jää leualleni. Avaan suuni kuin refleksinä. Hän silittää alahuultani, kumartuu hetkeksi lähemmäs ja vetäytyy sitten saman tien naurahtaen matalalta.

”Otatko lisää juomaa?”

Minä nyökkään. Emme keskustele enää mistään oikeasta sinä iltana.

Päiviä. Viikkoja. Kuukausia. Yritän laskea aikaa seuraamalla puita ja taivasta, mutta ne pettävät minut. Sankimman lumipyryn kauden lakattuakin nietokset ovat korkeat eikä taivas anna minulle merkkiäkään keväästä. Minä metsästän karjaa, minä nyljen, minä paistan. Opin valmistamaan taljoja, opin sietämään kylmää. Opin, että olen leirin nuorin ja minua kunnioitetaan, vaikka puihin ilmestyy orastavia silmuja ja hiukseni ovat kasvaneet yli olan.

Raal ei muutu. Hän pysyy lähellä ja tuntuu tarkkailevan jokaista liikettäni. Mies on alkanut hakeutua seuraani yhä vain useammin, hän pinttyy kiinni eikä lähde pois. Raal osallistaa minua porukkaan jokaisella teollaan, mutta en silti voi olla ajattelematta, että minä olen saalis, jonka hän on saalistanut. Jostakin syystä minä olen täällä yhä.

Raal viettää kanssani suurimman osan illoista. Hän tarjoilee erilaisia juomia, mutta useimmiten vain seuraansa. Hänellä on aina yhtä matala nauru ja siniset silmät. Ne ovat kylmät kuitenkaan olematta kylmät, en osaa reagoida niiden katseeseen enää. Hän pysyttelee lähelläni, mutta ei enää kosketa minua yhtä vaivattomasti kuin ennen.

Parsin kenkieni pohjia Raalin astellessa sisään lumen tuivertamana. Aurinko on pitsittänyt lumipenkkojen kärkiä, mutta tuuli on yhä pohjoinen. Raal tulee lähemmäs sanomatta mitään. Mies heittää kaapunsa lattialle ja on yllättäen ihollani.

”Mmh? Raal?”

”Etkö sinä vieläkään käsitä?”

”Käsitä mitä?”

”Aro, sinä olet… sinä…”

Pudotan tavarat puiselle lattialle, kun mies heittää minut sängylle. En ehdi reagoida ennen kuin hän on jo päälläni. Vesipisaroita putoilee kasvoilleni hänen harmaista hiuksistaan. Hetken katse. Epävarmuus jäisissä silmissä. Tätä hän on halunnut kaiken aikaa. Kehoni kipristelee, enkä tiedä, mitä se viestii. Tiedän vain miehen vaativan painon ylläni.

Huokaus. Toinen. Lämpö laskeutuu.

Löydän itseni tärisemästä vasten taljaa. Raal on hiestä kostea, hänen ihonsa on liukas, kun kuljetan kämmentäni hänen rintakehäänsä pitkin.

”Aro…”

Kiepsahdan miehen päälle niin, että hän ei näe kasvojani. Hänen kätensä kietoutuvat ympärilleni, ne muodostavat pehmeän vankilan. Kun kuuntelen miehen pehmeää kuorsausta, minä tiedän, etten voisi jäädä tänne enää yhdeksikään yöksi.

Yö on musta eikä minulla ole aikaa pukea remmejä ja viittaa ylleni. Hiivin ulos aluspaidassani ja nyöritän kengät ulkona, ettei Raal kuule niiden kopinaa puulattiaa vasten. En luota Lounan yöhön, mutta se tarjoaa minulle suojaansa ja piilottaa askeleeni lumeen. Tiedän reitin metsän kautta, jota kiertämällä pääsee sillalle. Raal uskoo minulle aseita, pärjäisin hänen miehilleen sillalla. Minä olen kiertänyt aluetta riittämiin, olen kartoittanut itselleni reitin ulos. Jokin kuuma valuu jalkojani pitkin, mutta en aio ajatella sitä nyt.

Kumahdus.

Maailma keinahtaa. Minä erotan hetken toisistaan poikkeavia muotoja yössä, kunnes kaikki vajoaa pimeään.

Herään miehen viereltä kynttilänvalosta. Aamu kajastaa ikkunoista, mutta Raal polttaa silti kynttilää. Se saa hänen silmänsä hetken ajan näyttämään lämpimämmiltä kuin ne ovat.

”Sinä yritit jättää minut”, hän sanoo kuin tämä olisi tavallinen tilanne enkä minä olisi viholliskylän johtajan poika. En sano mitään. ”Minun on tunnustettava, että se loukkaa minua. Kuvittelin, että sinä nautit yhteisestä hetkestämme kuten minäkin.”

Raalin käsi hivuttautuu reidelleni ja silittää sen pehmeää pintaa. Olen niin lamaantunut, etten kykene sysäämään sitä pois. Tämä on jälleen yksi hänen juonistaan, mutta en osaa reagoida siihen.

”Kyllä minä… Tai…”

”Vaikka minä pidän sinusta niin paljon”, mies sanoo niin pehmeästi, että olen houkuttunut uskomaan sävyyn hänen äänessään. Hän ottaa minut syliinsä, kietoo viltin tiukemmin ylleni. ”Sinähän ihan täriset… Lähdit ulos pelkissä alusvaatteissa. Hupsu poika.”

Raalin käsi silittää leukaani. Koko kehoni tärisee hänen kosketuksestaan. Hän jättää sormensa jälleen alahuulelleni.

”Olen valinnut sinut, pikkuinen. Minä haluan sinut rinnalleni.”

Miehen ruumis tuntuu suurelta minua vasten. Sydämeni hakkaa lujaa rinnassa, kun Raal kietoo vahvat käsivartensa ympärilleni ja painaa huulensa niskalleni. En saata liikkua, olen siipirikko ja hukassa.

Kevät saa puiden oksat hehkumaan. Se piirtää kymmeniin pisaroihin valollaan saaden koko metsän loistamaan. Raal on kanssani joka ilta. Hän ei aina työnny sisääni, mutta hän pysyttelee kiinni ihossani ja painaa suudelmiaan joka paikkaan. Ihoni on oppinut ulkoa hänen partansa karhean tunnun joka paikassa.

En osaa sanoa, kauanko ensimmäisestä kerrasta on kulunut, kun huomaan sen. Pahoinvointi on joka-aamuista eikä heikotus mene pois. Lihan haju leirissä on sietämätön, olen vähällä yökätä joka kerta, kun kuljen leirin ohi. Metsästän työkseni joka päivä, mutta en ole enää pysyä kokeneempien metsästäjien matkassa.

Kylpyvesi on liian kuumaa. Alaston varteni pelottaa minua. En tahdo kohdata alavartaloani, en halua löytää kumpua vatsaltani. Täristen tuijotan muuttunutta vartaloani. Vatsanseutu on pyöristynyt vain aavistuksen, mutta tiedän heti, mitä se tarkoittaa. Paniikki pakenee minusta isoina nyyhkäisyjen aaltoina.

”Aro?”

En huomannut Raalin saapuneen pesutupaan. Hänen raavailla kasvoillaan on pehmeä hymy. Vihaan sitä, miten se saa vatsanpohjani läikehtimään.

”Onko kaikki hyvin?”

”Minä olen raskaana.”

Olen aina tiennyt, että se on mahdollista. Minun elimeni pettävät minut. Tämä kirottu kohtu, jota en syntymässäni valinnut. Tärisen, kun Raal tulee lähemmäs ja nostaa minut märkänä syliinsä. Hän painaa kostealle tukalleni niin monta suudelmaa, etten pysy laskuissa.

”Ihanaa”, Raal kuiskaa pehmeästi vasten korvaani. ”Sinä olet minun.” Suudelmia.

”Minua pelottaa, Raal.”

”Miksi? Olet nyt osa meitä. Pysyvästi.”

”Minun ei koskaan pitänyt jäädä tänne. Ei ikinä. Ja nyt minun vatsani…”

”Sinä näytät niin somalta. Minun pieni armaani… Kaikki kylässä tietävät, että sinä kuulut minulle”, Raal murahtaa vasten kasvojani. ”Olen merkinnyt sinut omakseni.”

”Älä”, soperran. ”Isäni… Mitä isäni sanoo? Entä kyläläiseni?”

”Kultaseni, sinä olet nyt yksi meistä. Sinä tiedät, mitä Roudan kansa on meille tehnyt. Olet kuullut ukkojen juttuja iltanuotiolla. Tiedät, mitä minä olen kokenut.”

”Sinä saatoit minut raskaaksi tahallasi. Sinä tiesit, että minulla on…” Nielaisen. Raalin kädet pysähtyvät vatsalleni. Painan pääni hänen rintaansa vasten. ”Minua pelottaa. Älä jätä minua yksin.”

”Sinä kannat kauniita lapsia Lounalle.”

”En ole mikään synnyttäjä, olen soturi”, parahdan, mutta Raal ottaa kasvoni käsiinsä ja katsoo minua pitkään.

”Sinä olet täydellinen, ymmärrätkö?” Hän suukottaa minua kevyesti poskelle. ”Olet sekä taitava soturi että lempeä ja hellä puoliso…”

Tärisen kauttaaltani. Raal käy kankaalla koko vartaloni läpi, kuivaa minut lämpimäksi jälleen. Hänen suunsa pysähtyy vatsalleni. Mies painaa suudelmia pyöristyneelle kummulle. Olen kauttaaltani lämmin ja punainen.

”Sinä olet täydellinen, Aro, älä unohda sitä…” Raal nousee ylös ja kiepsauttaa minut syliinsä. Hän kietoo ylleni vaatteen, mutta olen silti lähes paljas häntä vasten. ”Tulehan.”

”Raal? Mitä sinä teet? Raal!”

Mies nostaa minut tiukasti syliinsä ja kuljettaa minut kirpeään kevätilmaan tukka märkänä ja vartalo puoliksi paljaana.

”Raal!” Minusta lähtee vastentahtoisesti naurunpyrskähdys. ”Raal, mitä ihmettä sinä teet!”

”Vien sinut kotiin.”

”Olet ihan typerä!”

Minä tiedän, mitä hän haluaa kuljettaessaan minut kaikkien nähden ulos. Hän haluaa koko kylän ymmärtävän, että hän on nyt merkinnyt minut omakseen. Minä olen hänen ja tämän kylän. Lähtemättömästi.

Joka yö näen unia isäni kasvoista. Mitä enemmän vauva vatsassani kasvaa, sitä enemmän isäni ääriviivat katoavat unissa. En enää muista, miltä hänen piirteensä näyttävät. Ne hukkuvat joka kerta, kun Raal kertoo minulle Lounan koettelemuksista meidän kylämme kanssa. Näinä kuukausina olen saanut kuulla isästäni ja isoisästäni sellaista, jonka jälkeen en voisi katsoa heitä enää samoin silmin.

Raal ei ole minulle enää lapsuuteni satujen kauhu vaan mies, joka ei osaa lopettaa nauramista ja joka painaa iltaisin päänsä syliini kuin pieni sudenpentu. Hänessä on jotakin häiritsevän poikamaista, aivan kuin hän olisi meistä se, joka on nuori ja hauraassa tilassa.

Minä tiedän, että Lounassa ei ole tarpeeksi lapsia. Minun sisälläni kasvava lapsi olisi tärkeä. On paljon sellaista, jota Raal ei minulle kerro, mutta olen alkanut antaa sen hänelle anteeksi, kun hän suukottaa vatsaani iltaisin ja käpertyy viereeni nukkumaan.

Raal on myös kova. Raal on vanginnut minun täällä ollessani useita entisiä kyläläisiäni. Hän ei ole koskaan antanut minun nähdä heitä. Jos heidät on telotettu, heidän huutonsa eivät ole kantautuneet minun mökkiini. Minä tiedän, että lounalaisilla on yhä tapana saalistaa kansaani. Asetelma kansojemme välillä ei katoa, vaikka minä synnyttäisin vihollisemme lapsen.

”Minä haluaisin tulla mukaan metsästysretkelle.” Sanat vain putoavat suustani iltapäivän kuulaaseen auringonpaisteeseen. Raal kääntyy puoleeni kulmat tuimassa kurtussa.

”Metsästysretkelle? Armaani, sinä olet jo pitkällä, en voi päästää sinua sinne. Sitä paitsi…” Hänen kasvoilleen ilmestyy tumma varjo. ”Haluaisitko todella kohdata sen suoraan? Tällaisessa vaiheessa…”

Teräs ja varvikko. Värähdän. Olen valmis.

”Minä tulen mukaan.”

”Aiotko saalistaa omiasi?” Raal tulee lähemmäs ja silittää jälleen alahuultani. ”Vai aiotko karata minulta jälleen ja viedä minulta ne kaksi ihmistä, joita rakastan eniten?”

Säpsähdän. Raal osaa olla teatraalinen ja käyttää juuri oikeita sanoja. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua, vaikka hän nimittää minua omakseen ja nukkuu joka yö kädet suojelevasti ympärilläni.

Raal virnistää. Hänen täytyy nähdä, mitä ajattelen.

”Minä todella pidän sinusta, poju”, hän hymähtää ja painaa suudelman suoraan huulilleni. Hän tekee niin harvoin, koska kun hän ensimmäistä kertaa yritti, minä estin häntä. Painaudun tiukasti häntä vasten, ahmin hänen suutaan. Raal innostuu ja nostaa minut syliinsä. ”Miten Roudassa on voinut syntyä jotakin niin ihanaa kuin sinä?”

En koskaan tiedä, mitä vastata hänen pehmeisiin sanoihinsa, joten tällä kertaa painan huuleni uudelleen hänen omilleen.

Raal ottaa minut mukaansa. Tämä on ensimmäinen kerta koskaan, kun astelen sillalla sen päivän jälkeen, kun Raalin joukko vei minut. Vesi joessa virtaa valtoimenaan. Kevät on pitemmällä kuin uskoinkaan. Jossain laulaa lintu. Äänimaiseman tuttuus on vetää minulta jalat alta. Joudun puremaan hampaitani yhteen, jotta en ala huutamaan.

Raalin miehet ovat aikeissa edetä sillalta koilliseen, mutta pudistan päätäni.

”He eivät koskaan piiloudu tuolle puolelle”, minä sanon, ja vasta silloin ymmärrän, että olen jo antanut itseni pois. ”Meidän pitää edetä luoteeseen.”

Lounan miehet katsovat minuun ja virnistävät toisilleen. En tiedä, mikä tämä hetki minulle on. Tilaisuus näyttää jotain itselleni vai heille? Riitti, joka joko erottaa minut Roudasta tai liittää minut takaisin kotiini. Jos jalkani päättävät nyt paeta, Raal ei antaisi minulle armoa. Kehoni tietää vastauksen.

Minä tiedän tismalleen, minne neuvoa Lounan miehet. Erotan sivusilmälläni, että Raal seuraa jokaista liikettäni tyytyväinen ilme kasvoillaan. Minun sisälläni risteilevät kaksi eri elämää. En ole pitkään aikaan tiennyt, mitä ajattelen mistään. Kehoni tietää silti. Kun ensimmäiset sirpit iskeytyvät kansani lihaan, veren haju on ainoa asia, jonka ymmärrän todeksi.

Et voi enää perääntyä.

Tämä on ensimmäinen kertani tällä puolella. En saa henkeä veren hajulta. Tämä saalis ei ole satunnainen peura tai jänis, tällä saalilla on kasvot. Tämän minä tunnen. Jokainen terään kaatuva ihminen on minulle tuttu. Näen heidän katseestaan, että he tunnistavat minut ja samalla eivät. Tämä poika on muuttunut heille käsittämättömäksi. Vihaan, että se on viimeinen asia, jonka he ymmärtävät maailmasta ennen kuin terä niittää heidän lihansa.

Minä olen aina ollut parempi tappamaan kuin olen halunnut. Minä tiedän, mitä se vaatii. Minut on opetettu siihen ennen kuin osasin kunnolla ajatella omilla aivoillani. Kun minä isken, teen sen täysin tietoisena siitä, mitä teen.

Kotona pitelen vatsaani veren tahrimilla käsilläni. Se ei ole ehtinyt vielä kuivua, se tahrii vaatteeni, ja minä vihaan sitä, että tässä on kaikki. Näissä teoissa. Kaikki minusta on veressä käsissäni ja tässä kehossa, joka suostuu tulemaan raskaaksi vihollisen siemenestä.

”Aro? Oletko sinä kunnossa?”

Syöksyn hänen syliinsä sekunneissa.

”Raal.” Painan silmäni kiinni, annan Raalin ottaa minut tiukasti syliini. ”Kiitos, kun olet siinä.”

”Onko kaikki hyvin? Sinä iskit omiasi sellaisella raivolla, että minä aivan säikähdin. En tiennyt, että vihaat heitä noin.”

”En minä vihaa heitä.”

”Se ei näyttänyt siltä.”

Kohtaan hänen siniset silmänsä ja tartun häntä leuasta.

”Mitä sinä olet tehnyt minulle? En voi lakata ajattelemasta mitään muuta kuin sinua ja kantamaani lasta. Se tunne, joka minussa heräsi, kun annoin omani ilmi ja iskin…” Värähdän. Lapsuudesta tuttuja kasvoja. Olen kaukana siitä pojasta, joka vangittiin sillalla ja vielä kauempana siitä lapsesta, joka opetettiin pelkäämään Lounaa.

Ja silti. Raalin hellät suukot poskelleni, hänen kätensä ympärilläni. Painaudun tiukemmin Raalia vasten. Hänen sormensa hukkuvat suortuviini.

”Rakastan sinua, Raal”, kuiskaan vasten hänen rintaansa. Raalista pääsee pehmeä äännähdys. Hän nostaa kasvoni käsiinsä ja silittää niin hellästi, etten muista enää mitään muuta.

”Niinkö todella, pienoinen?” Tunnen punastuvani voimakkaasti joka kerta, kun hän viittaa minuun herttaisilla sanoilla. Mietin, millainen hän olisi lapselle vatsassani, ja olen miltei irrottautua hänen otteestaan, niin kuohuksiin ajatus minut saa. ”Olen sisimmässäni toivonut, että tuntisit niin. En ole uskaltanut olla varma siitä.”

Olen liian jännittynyt sanoakseni mitään.

”Rauhoitu, kulta, ei ole mitään hätää.” Pieni suudelma suupielelleni. ”Minä rakastan sinua myös hyvin paljon.”

”Rakastatko?” parahdan.

”Onko siitä ollut epäilystä?”

”Minä vain…” Tunnen veren käsissäni vieläkin. Mietin Raalin teatraalisia äänenpainoja.

”Ei hätää, rakkaani. Minä kyllä pidän teistä huolen.”

Hänen kätensä kietoutuvat merkitsevästi ympärilleni. Enempää ei sanota.

Päivänä, jona poikani syntyy, minä opin viimein, miltä kipu tuntuu. Minun tajuntani halkeaa, minun ruumiini on kaikkialla ja minä muistan rajani vasta, kun kipu piirtää ne uudelleen. Raalin suudelmat ovat kaukana, vaikka hän painaa niitä minuun. En tunne muuta kuin koko olemukseni lohkovaa kipua.

”Se on poika.” En ole koskaan kuullut Raalin ääntä sellaisena. Leija pitelee rääkyvää, veristä myttyä sylissään ja ojentaa sitä Raalille. Ensimmäinen ajatukseni on veren kaiken läpäisevä haju. Se on jälleen merkkinä siitä, missä nyt seison. ”Sinä synnytit meille pojan.”

Minussa ei ole jäljellä mitään, mikä voisi reagoida vähääkään. Huohotan iltapäivän auringossa ja ajattelen, kuinka pitkä talvi oli, kuinka loputtomasti maailmassa oli Raalin ihoa ja kiihkeitä hengähdyksiä. Huuruavaa hengitystä ja auki viillettyä lihaa, verta ja jotakin epämääräisempää. Veren haju peittää minut jälleen ja minä unohdun.

Lapsi on minun. Kun pitelen sitä rintakehääni vasten, tiedän väistämättä sen omakseni. Sen pieni sydän hakkaa omaani vasten, se on minun ruumiistani syntynyt. Tärinä palauttaa minut takaisin tähän maailmaan.

Raal on heti pojan syntymän jälkeen yhä tiiviimmin ihollani. Hän viettää yhä vain vähemmän aikaa metsästäessä. Mietin usein, että Raal on pikkupoika aikuisen miehen ruumiissa. Hän virnistelee typerimmillekin kyläkertomuksille ja painaa aina päänsä syliini kuin kuolisi ilman rapsutuksiani.

Kyläläiset katsovat minua eri tavalla pojan syntyessä. Vietän paljon aikaa Leijan kanssa, ja joskus yllätän naisen katsomasta minua pitkään hymynkare suupielillään. Yritän kallistaa päätäni kysyäkseni jotain, jota suuni ei osaa muodostaa.

”Sinä toit eloa kuolleeseen kyläämme”, Leija sanoo ripustaessaan pyykkejä naruille. Sanavalinta saa minut hätkähtämään.

”Mitä tarkoitat?”

”Hän ei varmasti ole kertonut sinulle vielä.”

”Kertonut mitä?”

Leija jää pyykkien taa, en erota hänen kasvojaan.

”Leija! Mitä hän ei ole kertonut minulle?” Vatsanpohjassani on jotakin kylmää. Lamaannun, en pysty koskemaan pyykkeihin.

”Meidän kyläämme ei ole syntynyt uutta lounalaista verta vuosiin. Se alkoi, kun hän menetti ensimmäisen lapsensa.” Leija värähtää. Hän laskee pyykit käsistään punottuun koriin ja huokaa. ”Emme tiedä, mistä se johtuu, mutta kukaan kohdullinen kylässämme ei ole kyennyt synnyttämään eläviä lapsia useaan vuoteen. Hän on ollut murtunut siitä. Hän kuvitteli, että Louna kuolisi pystyyn.”

Tärisen. Minulle tulee tarve juosta lapseni luo ja pitää. Yritän saada henkeä, mutta en löydä otetta, en saa happea enkä kykene toimimaan. Leijan käsi jää selälleni ja taputtaa.

”Ei mitään hätää, nuorukainen. Ei Raal sinua pelkästään siksi valinnut.”

”Eikö? Eikö muka!? Jos hän haluaa vain lisääntyä, olisi etsinyt jonkun tavallisen huoran eikä minua, minä olin johtajan poika, en hänen hedelmällinen neitsyensä! Hitto, hän on tehnyt kaiken tämän vain saadakseen perijän, kaikki tämä verenvuodatus. Minun ja kyläläisteni.”

”Aro, kyllähän sinä tiedät, että tuo ei pidä paikkaansa. Sinä tiedät, miten paljon hän rakastaa kyläläisiään ja sinua. Loukkaat häntä sanomalla, että et olisi nyt yksi meistä. Olet hänen puolisonsa ja valittunsa, se on suuri kunnia.”

Ja silti sinäkään et sano hänen nimeään, Leija. Niinkö paljon me kaikki pelkäämme yhtä miestä? En ole koskaan nähnyt Raalin tappavan ja silti ymmärrän täysin, miksi Roudassa on pelätty häntä aina.

”Kultaseni, mikä hätänä? Oletpa sinä kalpea.” Tuttu, tumma ääni.

Raalin pitkä siluetti ilmestyy Leijan taakse.

”Käytitkö sinä minua?” Se putoaa huuliltani niin kevyesti. Raal sulkee hetkeksi silmänsä ja huokaa.

”Kerroit siis hänelle, Leija.”

”Olen pahoillani. Hänen on korkea aika tietää.”

”Tämä oli juoni.” Tärisen kauttaaltani. ”Sinä manipuloit minut jäämään, sait minut vihaamaan omiani ja nyt sinä kerrot minulle, että se johtuu vain minun kohdustani, se oli ainut asia, jonka minusta halusit.”

”Kultaseni, rauhoitutaan. Ymmärrän, että tieto kylämme tilasta tulee sinulle järkytyksenä, se on täysin tavanomainen reaktio. Ei syytä panikoida.”

Minä käännyn ympäri. Kuulen, kuinka Raal yrittää lähestyä, mutta minun kehoni on kova ja vaikea eikä se päästä häntä lähelle.

”Älä koske”, sihahdan. ”Et ole koskaan kuunnellut minua, kun sanon niin.”

Raal näyttää isolta lapselta tuijottaessaan minua suurilla silmillään. Jätän hänet pyykkejä ripustavan Leijan kanssa ja kun kukaan ei enää katso minua, juoksen niin kovaa, että jalkoihini sattuu.

Minä en näe lastani ennen kuin se tuodaan illalla syliini. Olen yhä sille huoltaja, joku, josta sen henki riippuu. Lapsi on syytön. Et voi antaa sen saastua vihaasi. Ajattelen omiani, joiden lihaa terä on leikannut minun tahdostani. Minkä vuoksi? Siksikö, että minut vietellyt mies saisi kylään uutta verta?

Minua oksettaa.

”Aro, kultaseni, etkö millään keskustelisi kanssani?”

Raalilla on yllään pelkät housut ja pellavainen aluspaita. Minua suututtaa nähdä mies niin voimakkaana ja upeana, ja silti niin täynnä ylemmyydentuntoa.

”Minä en tahdo keskustella kanssasi.” Painan lapsen tiukemmin rintakehääni vasten. Nyytti sylissäni ei itke. ”Olisitko hiljempaa? En halua, että hän herää.”

”Sinä olet hänelle niin hyvä vanhempi.”

”Sinä olet hyväksikäyttäjä.”

”Kulta…” Tällä kertaa Raal ei tule lähemmäs. ”Veisitkö pojan Leijalle? Minä todella tahtoisin keskustella sinun kanssasi.”

En tiedä, miksi teen, mitä hän käskee. Leija on minua vastassa kuin olisi tiennyt, että suostun. Raalin katse seuraa minua kaikkialle. Joskus mietin, näkeekö hän minutkin vain yhtenä saaliistaan.

”No? Mistä sinä tahdoit keskustella? Minusta tässä ei ole mitään keskusteltavaa.”

”Etkö tahdo kuulla, mitä minä tunnen?”

”Sinä tuskin tiedät sitä itsekään.”

Ja silti. Pakottava hellyys. Hänen uninen päänsä sylissäni. Värähdän mielikuville. Painun lähemmäs Raalia, annan hänen ottaa minut syliinsä. Raal nostaa minut ylös ja päästää pehmeän murahduksen. Hän painaa minut sängylle ja suukottaa kaulaani ennen kuin ehdimme vaihtaa sanaakaan.

”Tämäkö… mmh… on sinun käsityksesi keskustelusta? Hei… Hei. Odota. Odota vähän", mutisen.

”En millään malttaisi, sinä olet niin ihana…”

Enkä minä taaskaan osaa muuta kuin antaa periksi.

Minä jään jälleen kuukausiksi kiinni hänen lämpöönsä, kun en muutakaan osaa. Aika kuluu, poikamme kasvaa kesän kasvuston kanssa kilpaa. Hän on vauvaksi rauhallinen, minun pienet sisarukseni eivät koskaan olleet hänen kaltaisiaan. Minä en osaa nähdä itseäni vanhempana, olen enemmän lapsen itsensä kaltainen. En edes tiedä, kutsuisinko itseäni isäksi vai äidiksi vai olisiko sillä lopulta mitään merkitystä.

Voisin sanoa rakastavani Raalia. Hän on rakastava ja lämmin kuten aviomies eikä hän osoita ensimmäistäkään merkkiä siitä, että hän olisi huono isä kasvavalle pojallemme. Poikamme kasvaisi yhdeksi Lounan miehistä, ja minä olen varjoa vähempi, kun alan ymmärtää oman roolini kuviossa. Vaikka Raal nukkuu karvaiset, isot käsivarret minun ympärilläni, minä olen pelkkä synnyttäjä. Ja silti minun rinnassani läikehtii, kun hän suukottaa minua aamuisin.

Joinain päivinä vihaan itseäni niin paljon, että en saa henkeä vihani painolta.

Joinain päivinä vihaan Raalia niin paljon, että voisin tappaa hänet, kun hän nukkuu.

Kun Raal kertoo minulle suunnitelmistaan Roudan suhteen, minä osaan vain myötäillä. Minusta on tullut hänen varjonsa. Hän haluaa lisää lapsia, kunhan voimistun, ja minä toivon, että heikkenen ja kuolen pois, jotta minun ei tarvitse kantaa enempää vanhojen omieni verta käsissäni.

Minä tiedän, että Raal tappaisi vielä jokaisen niistä, joiden kanssa kasvoin. Kaikki on vääjäämättä lipeämässä käsistäni, enkä minä tee mitään, koska niinä hetkinä, kun Raal pitelee minua sylissään, en ole enää se poika, joka kasvatettiin vihaamaan tätä yhteisöä. Tuuli ei leikittele tukallani, en haista tuttuja tuoksuja joen takaa. Olen osa tätä ryhmää, veri käsissäni on liittänyt minut heihi. Ei lapsi, joka nukkuu öisin pienessä kehdossaan. Vain veri.

Kun se tapahtuu, minä en ole paikalla.

Raal kertoo minulle jälkikäteen, kuinka kaikki tapahtui – kuinka he valloittivat vanhan kotialueeni, teurastivat miehet ja naiset. Lapsista Raal ei sanonut mitään. Nieleskelen, kun muistelen, kuinka useita nuoria vanhassa leirissäni oli. Minun on mahdotonta kuvitella isäksi tullut Raal teurastamassa lapsia, jotka muistuttaisivat häntä kääröstä sylissäni. Silti mielikuvieni vanha koti on peittynyt ruumiista. Miehet, naiset, lapset, miksi Raal säästäisi ketään tilaisuuden saadessaan?

Minun ei tarvitse nähdä sitä uskoakseni. Raal pystyy teurastukseen koska tahansa. Joinain yönä herään ja kuulen äitini huudon, vaikka tiedän, että äitiä tuskin enää on. Minun omatuntoni se vain pitää minut valveilla. Minulla ei ole oikeutta tietää, onko kukaan vanhasta perheestäni enää hengissä. Menetin sen oikeuden jo kauan sitten.

Siispä jään paikoilleni uusiin raameihin. Annan elämän asettua. Louna imaisee minut omakseen. Rouvat keskustelevat siitä, miten verilöylyn jälkeen pyykkiä on pitänyt pestä ja pestä eikä veri silti irtoa soturien vaatteista. Minun vanha kansani on viimein mestattu viimeistä miestä myöten, enkä minä tiedä, miten eletään.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän minä tunnistan itseäni. Lapsesta tulee minulle vieras olento, joka kasvaisi yhdeksi niistä raakalaisista, joilta olisin toisissa oloissa vannonut häntä suojelevani. Raalille minä olen yhä rakas, hän toistelee sitä öisin. Vihani kasvaa, mutta se ei ota suuntaa, en osaa kohdistaa sitä mihinkään.

Muistan ajan, kun olin vihainen isälleni. Hän ei koskaan tullut hakemaan minua, Routa jätti minut tänne ja antoi minun kasvaa yhdeksi lapsuuteni painajaisista. Minä en löydä tyydytystä elämästä, jolla ei ole suuntaa. Raal on voittanut sotansa, sitähän hän aina halusi. Raal on saanut poikalapsen ja minut, määrittelemättömän puolison. En koe olevani pojalleni isä tai äiti, pelkkä synnyttäjä, joka katsoo, kuinka pörröpäinen lapsi hakeutuu isänsä syliin.

Minua kunnioitetaan leirissä, se on ainoa valttini. Joinain päivinä haaveilen kuristavani Raalin hänen nukkuessaan ja ottavani hänen paikkansa. Kenet se tekisi minusta, raakalaisen vai selviytyjän? Minua pelottaa olla olemassa sellaisena kuin olen.

”Sinä et ole tyytyväinen”, Leija sanoo minulle ripustaessaan pyykkejä kanssani. Olen mukaillut jokaista minulle annettua roolia; soturia ja kotiäitiä, ne molemmat ovat pelkkiä nimikkeitä, jotka eivät tartu minuun enää. Tuijotan Leijan uurteisia kasvoja. Nainen on aina katsonut minua syvemmälle kuin pelkät mielikuvat.

”En”, minä sanon, ja se sinetöi jotakin todeksi. Viimein.

Puhtaan pyykin tuoksu leijailee ilmassa. Leijan kasvot jäävät hetkeksi pellavaisten vaatteiden taa.

”Sinä varmasti tiedät, että on olemassa muitakin vaihtoehtoja”, vanha nainen sanoo niin kevyesti, että miltei hätkähdän. Hän on ripustanut kaikki pyykit koristaan ja hymyilee minulle ohimennen. Minua kylmää.

”Leija. Leija!”

Nainen pysähtyy. Hän kallistaa päätään kuin lintu, mutta tietää aivan kuten minäkin, miten isojen asioiden äärellä olemme.

”Mitä vaihtoehtoja?” Ei minulla ole sellaisia. Minulla on minusta hullaantunut aikuinen mies, jota kaikesta huolimatta rakastan, lapsi, jota en tunne ja tämä yhteisö, jonka koen omakseni mutta joka on silti minulle vieras.

”Johtajan voi aina haastaa.” Leija sanoo senkin niin kevyesti, että vatsanpohjastani ottaa. Minä jään yksin puolillaan olevan pyykkikorini kanssa ja tuijotan kohtaa, jossa nainen vielä hetki sitten seisoi.

Haastaa.

Minäkö haastaisin miehen, jonka kainaloon käperryn iltaisin? Leijan on täytynyt nähdä sisälläni kytevä raivo. Kaikki se, mitä en ole vielä itsekään kohdannut itsessäni.

Raal on kietonut suuret kouransa ympärilleni ja suukottelee niskaani, kun minä pudotan sen, mitä olen hautonut kaikki nämä viikot.

”Minä haastan sinut.”

Raalista pääsee murahtava naurahdus, niin matala, että se kumisee minua vasten. Kiepsahdan ympäri. Tuijotan miestä, jonka olen antanut päästä ihoni alle. Muuttaa minut. Hän on yhä hätkähdyttävän komea, rosoinen ja voimakas. Minua pyörryttää.

”Haastat? Kuka tuollaista on saanut päähäsi? Mikä on, rakas, olenko jälleen saattanut sinut raskaaksi? Sitäkö se on?”

Minä en räpäytäkään silmiäni. Joka sekunti Raal näyttää vähemmän vaaralliselta, kun kuvittelen teräni hänen kalloonsa. Minun ei tarvitse sanoa hänelle mitään, hän ei ymmärtäisi kuitenkaan. Hän näkee minun oikkuni pelkkinä nuoren ihmisen hormonaalisina muutoksina. Aisteina. Hän ei näe minussa rakkautensa kohdetta, hän näkee minussa kohdun, ja minä olen väsynyt, niin uskomattoman väsynyt.

Raal yrittää kietoa minut jälleen syliinsä, mutta minä väistän, minä en pysty tähän enää. Raal näyttää hetken aidosti järkyttyneeltä. En tiedä, kuinka kauan minussa on väreillyt epämääräinen sääli, kun katson häntä. Ehkä se alkoi jo silloin, kun hän hullaantui ihostani ensimmäisen kerran.

”Ei”, minä sanon, ja kerrankin se riittää.

Me nukumme eri puolilla sänkyä.

Koko leiri kuhisee suuresta päivästä. Kun seison teräni kanssa keskellä leiriä ja minua vastassa on mies, jota olen suudellut joka ilta ennen nukkumaanmenoa, minä en tunne olevani soturi enkä puoliso. Olen kidnapattu lapsi, joka tuotiin tänne tekemään lapsia sillä ainoalla asialla, joka minussa on väliä. Olen ollut vihainen, olen inhonnut omiani ja sotaa. Olen tappanut omiani, pettänyt heidät. Minulla on vain tämä veri käsissäni ja olen viimein valmis lunastamaan sen.

”Sinä, Roudan Aro, viimeinen kansaasi, olet todella valmis uhmaamaan minua?” Raalin äänestä on riisuttu kaikki se hellyys, jolla hän kohtelee minua iltaisin.

”Minä en ole ollut Roudan vuosiin, ja sinä tiedät sen. Minä olen Lounan nyt ja minä aion olla sitä vielä pitkään.”

”Haastatko sinä minut, koska sinulla on paha mieli?”

”Älä puhu minulle kuin lapselle. Et ole koskaan kohdellut minua kuin lasta. Olen ollut sinulle saalis, jota käyttää siihen, mitä olet eniten tarvinnut. Nyt on minun vuoroni.”

”Sinä et ole tuollainen, Aro. Et sinä tahdo valtaa ja voimaa. Sinä olet hellä nuori mies ja ihana vanhempi pojallemme. Et sinä ole ollut vallanjanoinen edes silloin, kun mahdollistit meidän voittomme Routaa vastaan. Et tahdo minun kuolemaani, Aro, sinä olet vain hämmentynyt.”

Kuinka minä voisin olla mitään muuta, kun hän on kidnapannut minut minun ollessani vielä lapsi? Hän merkitsi minut kosketuksillaan ja katseillaan enkä minä osannut kävellä pois siitä maailmasta. Nyt se on kaikki, mitä tiedän.

”Minä en tahdo enää puhua”, sanon ja nostan sirppiäni. ”Tämä riittää, Raal. Jos minä voitan sinut, tämä kaikki jää minulle.”

”Et sinä tätä kaikkea ole koskaan halunnut.”

Minä otan askeleen eteenpäin ja isken. Olen joku, jota en vielä tunne. Joku, joka syntyy uudelleen kaikesta tästä verestä, jonka olen vuodattanut.

Jälkikäteen minä muistan vain, miltä hänen verensä haisi. Mies, jota isäni ja koko kansani eivät koskaan saaneet kaadettua, taittui alleni kuin nuori puunoksa. Leija on sanonut minulle, että se johtui hänen rakkaudestaan. Hän ei voinut kaataa poikaa, jonka oli valinnut rinnalleen. Minä en tiedä, mitä ajatella siitä. Minulle Raalin kaikki kasvot tuntuivat lopulta naamioilta.

Poikani on alkanut hakeutua useammin syliini. Hän osaa jo muutamia sanoja, mutta hän ei osaa kutsua minua isäksi tai äidiksi. Kuulen Leijan usein kertovan pojalleni tarinoita hänen isästään, josta tuli Lounan johtaja nuorena. En tohdi kieltää häntä, vaikka en koe olevani isä enkä johtaja, se paikka oli Raalin. Otin hänen paikkansa kenties johtajana, mutta lapsemme on isänsä poika. Näen hänen sinisissä silmissään isänsä sudenkatseen. Yritän pidellä häntä öisin rinnallani, mutta minun on kylmä enkä osaa suhtautua lapseen, joka kantaa hänen silmiään. On kuin hän näkisi vielä kaiken, mitä teen ja pitäisi minua omanaan.

En ole kenenkään oma.

En Roudan, en Lounan. Kaikkein vähiten hänen.

Minä pidän näistä ihmisistä. He ovat hyvää kansaa. Sota kansojemme välillä ei ole heidän syytään. Osaan komentaa ja järjestää heitä ja he kuuntelevat minua. Ei ole heidän vikansa, että en osaa olla enää kukaan. Se johtaja, jonka muottiin pakotan itseni, en ole minä, vaan jokin versio siitä, kuka voisin olla.

Kesäillat palavat loppuun. Syksy käy puhaltamassa hiuksiini, jotka ovat kasvaneet jälleen yli niskamitan. Joudun pitämään niitä metsästäessä letillä. Syksy käy ja jättää jälkeen ruumista kalvavan nälän. Talvi on kylmempi kuin moni Lounassa muistaa, läheisin puro jäätyy, vaikka se on vuosia jaksanut juosta talven läpi kohti kevättä.

Mitä syvemmälle talvea menemme, sitä enemmän ajattelen Raalia. Hänen taljojaan ja takkaansa, hänen suuria, karvaisia käsiään ja kylminä hehkuvia silmiään. Raal oli johtaja. Kenties raakalainen, mutta silti johtaja. Raaka olin minäkin, minä olen kasvanut vihan kanssa enkä koskaan luopunut siitä.

”Minä näen, että sinun sydämesi ei halaja tätä elämää”, Leija sanoo minulle eräänä iltana nuotiolla. Poikani on jo nukkumassa, hän on reipastunut talven myötä, mutta jaksaa nukkua tuntikausia päivät riehuttuaan. Hän on talven lapsi kuten isänsäkin.

”Voiko sen todella nähdä minusta?” Kauhon lientä suuhuni. Leija asettaa kätensä polvelleni. Hänellä on joskus tapana koskettaa minua kuten äiti. Se on aina lämmittänyt minua.

”Sinä olet aina antanut vihan viedä. Nyt, kun sitä ei enää ole, sinä olet eksynyt.”

Huokaan syvään. Pakkanen pistelee sormiani.

”En tiedä, kuka minä olen. Poikani tarvitsee minua, tämä leiri tarvitsee minua, mutta minä olen hukassa enkä tiedä, mitä tehdä. Raal teki typerästi tappaessaan kaikki Roudasta, meillä oli paljon hedelmällisiä naisia, sitähän hän halusi…”

”Ei, Raal halusi vain oman pojan.” Leija pitää pienen tauon. ”Ja sinut.”

”Se typerä, typerä mies…”

”Hän ehkä hyväksikäytti sinua saadakseen jälkikasvua, mutta hän puhui aina vain sinusta. Ei kestä tahansa Roudan naisesta, vaan sinusta, johtajan pojasta. Raal rakasti sinua kovasti ja olisi varmasti sinusta ylpeä nyt.”

Kyyneleet lämmittävät pakkasen puremia poskiani valuessaan alas. Leija silittää polveani.

”Mene hänen luokseen. Ota poikanne ja mene. Kyllä me pärjäämme.”

Säpsähdän niin, että unohdan varoa nuotiota. Kipinät tanssahtelevat ilmassa.

”Mitä… Mistä sinä puhut?” Tuijotan Leijaa kuin hän näkisi henkiä. Niin hän näkeekin. Tämä ei voi olla totta.

”Nuorukainen, minä tunnistan ruumiin, kun näen sellaisen. Olen hoitanut kymmeniä ruumiita viimeisille leposijoilleen ja parsinut vielä useampia miehiä kokoon. Raal ei kuollut sinä päivänä.”

Minun itkulleni ei tule loppua. Minun kaipuulleni.

”Sinä jätit hänet tarkoituksella henkiin, etkö niin?”

Nyökkään. Tätä minun sydämeni on kantanut kaikki nämä kuukaudet. Poikamme on kasvanut, leirimme on selvinnyt vaikeistakin ajoista. Ja minä, minä olen yhä kylmä ja vailla kotia.

”Mene hänen luokseen.” Leija tarttuu minua nyt kädestä. Kohtaan hänen silmänsä. Ne eivät ole koskaan tuominneet minua. ”Ehkä teidän molempien piti päästä vapaaksi siitä vihasta, mitä leirit ovat kantaneet vuosia.”

Minä olen sohinut niin paljon tyhjään. Olen tehnyt valintoja, joita muut ovat minulta odottaneet. Muistan miehiä, jotka palasivat Lounan vankeudesta kuukausien jälkeen päästyään pakenemaan. He eivät puhuneet enää mitään. Osa heistä osasi vain tappaa, mutta he eivät koskaan kertoneet mistään, mitä olivat kuukausien aikana kokeneet. Jos äitini olisi elossa, hän sanoisi, että minä olen kuten yksi niistä vangeista. Ikuisesti sen määrittämä, mitä minulta vietiin.

”Voisinko minä tulla vielä onnelliseksi?”

Miten itsekäs ajatus. Harva täällä on koskaan ajatellut sellaista. Louna ja Routa ovat ajatelleet vain sotaa ja selviämistä. Leija sen sijaan vain hymyilee minulle.

”Sinun pitää selvittää se itse, poju.”

Sillä hetkellä minä tiedän, että on vain yksi vaihtoehto. Leija ei lakkaa hymyilemästä minulle silloinkaan, kun tietää, että emme tapaisi enää koskaan. Onnea matkaan, hänen kaiken nähneet silmänsä kertovat. Hän puristaa minun kättäni tiukasti omissaan.

Lumi on peittänyt ruumiit. Painan käärön sylissäni tiukemmin rintaani vasten, kun kuljen halki tutun leiripihan. Pensaita on revitty, kaikki on tuhottu alas. Täällä ei ole ollut elämää kuukausiin. Raal oli oikeassa; he todella tuhosivat kaiken. En pysty katsomaan ruumiita. Pakkanen on jo kauan sitten riistänyt niiltä niiden todellisen muodon. Jos vanha perheeni on siellä, en tahdo muistaa heitä näin. Minä jätän heidät lumelle. Jos he ovat vielä jossakin, toivon, että he elävät onnellisina ilman minua. He ansaitsevat unohtaa pojan, joka murhasi heidän omiaan.

Kaiken valkeuden keskeltä erotan tumman, epämääräisen siluetin. Puristan lasta tiukemmin rintaani vasten, kun juoksen lumen alle hautautuneiden ruumiiden yli kohti valkeuden keskeltä erottuvaa hahmoa.

Minua katsovat sudensilmät ovat säilyttäneet särmänsä. Ne ovat yhä yhtä häikäisevän siniset. Kasvot, joista ne minua katsovat, ovat kaventuneet ja kuihtuneet. Parta on pitempi, kaikki miehessä on harmaata. Itkien minä kumarrun hänen puoleensa, painan lastamme tiukasti. Hän ottaa minut syliinsä, kietoo tiukasti otteeseensa, vaikka minä iskin häntä ajatuksenani tappaa.

Ei. En koskaan tahtonut tappaa häntä. Halusin vain, että hän ei enää ikinä määräisi, miten minun kuuluisi elää elämäni. En koskaan halunnut hänelle pahaa.

”Aro”, Raal kuiskaa matalalla äänellään ja silittää poskeani. ”Te tulitte.”

”Odotitko sinä meitä?”

”En uskaltanut muuta kuin toivoa.” Raal jättää kätensä poskelleni. ”Sinä olet ollut hieno johtaja. Olen seurannut sinua. Olen sinusta niin ylpeä.”

”En pysty johtamaan sellasta paikkaa. Minä pelkään metsästystä, minä pelkään vihaa, vaikka mitään ei enää ole, ei mitään, kaikki on poissa…” Katselen ympärilläni lojuvia ruumiita. Äänetön hautausmaa.

”En koskaan tappanut sinun perhettäsi. He ovat elossa, Aro. Eivät kaikki kuolleet, he vain pakenivat eivätkä enää palaa. En kertonut sinulle, koska en tahtonut sinun jättävän minua palataksesi heidän luokseen.”

”Rakas, minä en olisi koskaan palannut, en sen jälkeen, mitä olen tehnyt.”

”Olenko yhä sinun rakkaasi?”

Minä nyökkään. Jokainen osa hänestä on niin kaunis, että minuun sattuu. Raal ottaa kasvoni käsiinsä ja suutelee minua. Hän on lämmin ja minä niin kylmä. Poikamme on unessa välillämme.

”Se, mitä sinä olet tehnyt… Se oli kaikki minun syytäni. Haluan, että tiedät sen. Minä sain sinusta sellaisen ja aiheutin kaiken tämän, se olin minä”, Raal jatkaa. Hiljennän hänet uudella suudelmalla.

”Meillä on kaikki maailman aika kohdata itsemme ja toisemme. En tahdo, että elät itsesyytöksessä. Me olemme nyt tässä. Olemme vapaat menemään ja elämään, miten mielimme. Me ja poikamme.”

Raal katsoo minua pitkään. Hänellä on lunta ripsissään. Lapsemme päästää ynähdyksen välissämme.

Käsissäni ei ole enää verta. Minä annan lumen sataa.